Philipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa
ja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli
kaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.
»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja
tietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan
tänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa
virkanimityksenne.
P.S. — _Yksityistä_. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö
on nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan
minä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää,
mutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin
teidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta
hänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä
kyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että
tässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»
Philip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin
kuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä
sinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»
Philipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti
työskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia
kilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli
ollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat
juhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää
juhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.
»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein
terve.»
»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua,
kun aika tulee.»
Maailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut
hetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua
pirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut
paholaisen pilkkanauru.
Hän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti
tietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen
killinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen
edellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä
kaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka
unohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin
osoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä
hänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.
Philip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen
hoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki
suunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu
hän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat
julmia ja herättäisivät vastustusta.
Maanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan
Balluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja
kuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan
kaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön.
Toiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu
kuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille
määräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta
mahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin
kiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.
»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle
teen?»
»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.
Jem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä
minuutilla.»
»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»
Peten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain!
Taivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»
Philip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin
sairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi.
Kohtaus oli oleva tuskallinen.
»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete
astui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat
parhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin
ennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat
juovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti
ihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei
kuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja
lähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.
»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»
Pete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää
kallellaan.
»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.
»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida,
kuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt
jo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se
ilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä,
miten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen
tekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin
muorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne
saattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit
hiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän
ja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi
askel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän
olisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan!
Sinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin
selkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin
taulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun
koko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja
entäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta
sinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen
ja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella
kuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja
kaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen
»Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin
työpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen
pienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»
»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.
Lapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil
koetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.
»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi
»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.»
Hän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua,
Phil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —»
sitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on
asia.»
»Taasko?»
»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin,
siten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin
ilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin
ikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy
juosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen
on minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin
suuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan
kuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää.
Meri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.
Philip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä
sinne kauaksi?» hän sammalsi.
»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia
ei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden
käänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia
haluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen
viipyväni matkallani jokseenkin kauan.»
Philip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.
»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen
keskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille
tovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly
posteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee
sille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on
ainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»
Peten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan
näköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä
minusta, se vanha vekkuli.»
Koira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.
»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä
kuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta
sitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava
ukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai
ei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en
kuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi
sitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti
suorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha
raukka.»
Pete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin
hiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä
menin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin.
Silloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun
jäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi
antanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei
sekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika
tulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle,
että minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei —
onnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun
sydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!»
— karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä
päivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida
täällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»
Hän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja
sitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.
»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä
pyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin,
ja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon,
että he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi
kuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä,
että minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi
päivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko
ajan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä
man-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa
täältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua
laiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä
sanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä,
kukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil?
Niin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»
Hän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä
menet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin,
että se tapahtuu sangen pian.»
Philip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja
vähäpätöiseksi.
»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen
tyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa
kauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä
silloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee
mastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että
kotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla
ja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»
Hän veti kaikin voimin piippuansa.
»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle —
mutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi
haisevat sala vuotta tämän jälkeen.»
Philipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.
»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa
ponnistaen.
»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne
tullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan
ole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi
antaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat
tyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia
höyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»