»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo
vanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa
ja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän
menee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina
otettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin —
mutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»
»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut
päätänsä.
»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin
minä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»
»Pete!»
Philip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut
sanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet.
Ja Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion
osoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni,
'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle
et voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän
pitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla
sille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»
Philip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.
»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.
»Ei, ei!»
»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista
maatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja
vienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen
lähtenyt.»
Philip koetti väittää vastaan.
»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo,
eikös ole?»
Philip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.
Ulkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.
»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät
patjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä
— saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin
itse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen
minä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa
ylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein
tyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli
nuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin
mistään valokuvasta.»
Pete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet
minä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon!
Missä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään
häpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen.
Ja sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä
valkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana
siitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan
iskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi
saamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean
kätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja
nouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut
Jumalasi kanssa.»
Pete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä
taskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies
tuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli
niin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä
luulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni
kokonaan.»
Philip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus
musersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete
saisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi
häpeästä.
Lapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti
käteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.
»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt?
Hän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii
aamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän
maailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule
tänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä
tavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu
meidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja
jos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy!
Ei voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa
ja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana,
lemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan
kuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»
Pete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä
hyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen
mereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi
silmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti
naurahtaen heittäytyi Peten syliin.
»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt
kauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini.
Mutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat
tuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen
nyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot
toisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»
Philip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.
»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.
»Kolme — neljä — astu nyt!»
Lapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin,
kuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä;
Philip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.