Philipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli
kuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli
kirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että
avioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana.
Vaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.
»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin
kiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri,
»tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta
naisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän
tähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»
»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.
»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen
hairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi
itkemään.»
Mutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä
oli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen
ilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän
saattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä,
Philipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta
hänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa:
»Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä —
kaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!
Koko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle.
Hän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt
ensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että
heidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää
koko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä
oli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti
sydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua —
melkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä
merkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän
oli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle
vankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä
sitä enemmän.
»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen
pian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja
surullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja
valmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun
minulla on rinnallani se, jota rakastan.»
Seuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden
tullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani!
Vihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän
lapsemme?»