XVI.

Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua

ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä

oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille

tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.

»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta.

»Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme

häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi

puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa

kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»

Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli

yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat

iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he

ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan

taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»

Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat

menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti

heidän ohitsensa.

»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.

Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen»,

ja Caesar on tullut hulluksi.»

Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli

puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä,

että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.

Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan

sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat

siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt

paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta,

toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat

sillä palavaa olkikattoa.

Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä

sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin

päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja

ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei

hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut

taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»

Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät

suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta

mustat kuin padan kylki.

Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen

ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun,

ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki,

herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»

Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se

mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.

»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen

käsivarteensa.

Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja

tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle

kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine.

Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri

valitti.»

Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän

kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä

lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen

puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.

Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä

hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin

ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista

vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa

sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt

Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat

vanhat isänsä perikatooni.»

Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja

huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»

Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten

sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja

hänen riemuhuutonsa.

Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule

kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein,

sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä

takaisin.

»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.

»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.

»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»

»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään,

kun aloimme; me alamme uudestaan.»

Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä

omalla koruttomalla tavallaan.

»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat

musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä

uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»

»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan

kuivaa.»

»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat

minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun

huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»

»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan

muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»

»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä

lumivalkiaksi tulisin.»

»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt

vain mukaan!»

Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta.

Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat

pimeään.

Man-saaren tuomari · 第 155 / 163 题