Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua
ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä
oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille
tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.
»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta.
»Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme
häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi
puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa
kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»
Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli
yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat
iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he
ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan
taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»
Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat
menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti
heidän ohitsensa.
»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.
Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen»,
ja Caesar on tullut hulluksi.»
Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli
puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä,
että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.
Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan
sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat
siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt
paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta,
toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat
sillä palavaa olkikattoa.
Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä
sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin
päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja
ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei
hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut
taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»
Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta
mustat kuin padan kylki.
Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen
ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun,
ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki,
herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»
Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se
mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.
»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen
käsivarteensa.
Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja
tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle
kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine.
Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri
valitti.»
Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän
kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä
lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen
puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.
Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä
hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin
ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista
vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa
sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt
Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat
vanhat isänsä perikatooni.»
Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja
huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»
Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten
sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja
hänen riemuhuutonsa.
Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule
kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein,
sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä
takaisin.
»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.
»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.
»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»
»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään,
kun aloimme; me alamme uudestaan.»
Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä
omalla koruttomalla tavallaan.
»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat
musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä
uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»
»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan
kuivaa.»
»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat
minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun
huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»
»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan
muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»
»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä
lumivalkiaksi tulisin.»
»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt
vain mukaan!»
Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta.
Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat
pimeään.