Philip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä
haudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla
puolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä
rauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää
hopeapajua pari askelta tiehen päin.
Kun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän
järjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut
nimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut
viime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa.
Suuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat
revontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen,
menossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen
auringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet
ja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli
olisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi
tulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen
ukkosen jyminä.
Pysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen
ratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui
kuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän
seisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.
Jos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän
olisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa
valahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän
kuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty
Man-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!»
hän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen
lankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista
huomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä
kärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?
Lähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti
onnitella teidän ylhäisyyttänne.»
»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin
syötävää.»
Jollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen
iloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän
ylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»
Seuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti
hymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä
ja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän
unettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan
sisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään
häkeissään alakerrassa.
»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.
Hän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:
»Pysy rohkealla mielellä, rakkaani;
minä olen pian luonasi.»
Tämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän
pisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen
itse postiin.
Hänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää
tässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua
rotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.