Kun Philip saattoi mennä ulos, tuotiin vaunut portaiden eteen ja hän
teki matkan ympäri lahtea. Kaupunki oli herännyt talviunestaan ja
satamassa oli vilkasta elämää ja iloista puhelua ja naurua. Enemmän
kuin sata miestä oli lähtenyt majoistaan saaren sisäosista ja he
valmistelivat nyt veneitään ja vehkeitään makrillin kalastusta varten
Kinsalessa. Missä alukset olivat talviteloillaan lekottaneet, siellä
oli nyt kokonainen metsä mastoja, kaikki maalattuina ja puhdistettuina
ja verkot, joihin vasta oli laitettu uudet kohot, ovat ripustetut
laiturin reunalle.
»Hyvää huomenta, herra tuomari», huusivat miehet.
Kaikki he tervehtivät häntä ja muutamat tulivat Man-saaren vanhan tavan
mukaan vaunun ovelle ja nostivat tahraisilla käsillään hattuaan sanoen:
»Onpa erittäin hauska nähdä teitä taas, tuomari. Kun mies on kärsinyt
sellaisen kohtauksen ja pelastunut, on aivan ilmeistä, että Herralla on
aivan erikoista tehtävää häntä varten.»
Philip vastasi hymyillen ja kumarrellen ja iloisin puhein, mutta heidän
kohteliaisuutensa ja ystävällisyytensä tuntui vaivaavan häntä. Hän
ajatteli Katea. Hän oli hänen menestyksensä uhri. Kaikki, mitä hän
oli saanut, oli Kate saanut maksaa. Hän ajatteli Katen unia, hänen
kultaisia unelmiansa, jolloin hän oli kuvitellut kohoavansa hänen
rinnallaan, kulkevansa käsi kädessä arvoon ja kunniaan sen miehen
kanssa, jota hän rakasti. »Oi lemmikkini, oma rakastettuni», hän
mutisi. »Ainoastaan vähän aikaa vielä.»
Tohtori istui häntä odottamassa, kun hän palasi kotiin takaisin.
»Minulla on jotakin teille sanottavaa, tuomari», hän sanoi katsellen
poispäin. »Se koskee teidän tätiänne.»
»Onko hän sairas», kysyi Philip —» onko hän hyvinkin sairas?»
»On, hyvin sairas.»
»Mutta minähän olen joka päivä saanut tietoja hänen tilastaan.»
»Hänen nimenomaisesta pyynnöstään on totuus tähän asti teiltä salattu.»
»Vaunut ovat vielä ovella — —» alkoi Philip.
»En ole koskaan nähnyt kenenkään voimain loppuvan niin sukkelaan.
Ainoastaan sielun voimat pitävät häntä vielä elossa. Epäilemättä teidän
hoitamisenne häntä suuresti väsytti.»
»Ei se ole vain sitä — minä lähden heti hänen luoksensa.»
»Hän odottaa teitä vasta kello viisi.»
»Vaikkapa niinkin, minä en voi hetkeäkään odottaa», sanoi Philip ja
sinä hetkenä hän riensi ulos. »Oi, Jumala!» hän ajatteli. »Kuinka
jyrkkä onkaan se tie, jota minä olen joutunut kulkemaan.»
Kun hän tuli Ballureen, hän kiirehti eteisen läpi ja portaita ylös.
Nan-tädin sänkykamarin ovella hän tapasi Marthan, sisäkön, joka
nyt oli sairaanhoitajattarena. Hän näytti hämmästyneeltä ja teki
muutamia hermostuneita eleitä estääkseen häntä menemästä eteenpäin.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt mitään saada sanotuksi, oli toinen
jo huoneessa. Ilma oli raskas ja tuoksui lääkkeeltä, etikalta ja
sairaudelta.
»Hiljaa!» sanoi Martha liikuttaen huuliansa ja kulmiansa.
Nan-täti nukkui vuoteellaan puoliksi istuvassa asennossa. Tuskaista
oli nähdä sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniit,
vanhat kasvot olivat valkeat ja tuskien vääntämät; leuka riippui
alhaalla; silmät olivat puoliksi auki; päässä ei ollut myssyä; hänen
hiuksensa olivat levällään tyynyillä ja tahmeat hiestä.
»Hän on varmaan hyvin sairas», sai Philip hiljaa sanotuksi.
»Hyvin sairas hän on», myönsi Martha. »Hän ei odottanut teitä,
ennenkuin kello viisi, herra.»
»Onko tohtori sanonut hänelle? Tietääkö hän itse?»
»Kyllä, herra, mutta itse hän ei ole siitä pahoillaan. Hän tietää, että
hän ei tältä sijaltaan nouse, mutta hän on hyvin tyytyväinen — aivan —
aivan iloinen — mutta hän pelkää, että te saisitte tietää — vaiti!»
Sairas liikahti vuoteessaan.
»Hän saattaisi kauhistua, jos hän — eikä hän ole valmistunut ottamaan
teitä vastaan — menkää tuonne, herra», kuiskasi Martha osoittaen
siirrettävää varjostinta, joka oli oven ja vuoteen välissä. Kuului syvä
huokaus ja kuinka hän kostutti huuliansa ja sitten Nan-tädin ääni — ei
tuttu ja rakas, vaan niinkuin entisensä kaiku. »Mitä kello on, Martha?»
»Kahtakymmentä minuuttia vaille viisi, hyvä neiti.»
»Niinkö myöhä. Nyt sinä et tehnyt kauniisti, kun annoit minun maata
niin kauan, Martha. Minä odotan kuvernööriä kello viisi. Mikä onni,
ettei hän ole tullut aikaisemmin. Ei olisi soveliasta antaa hänen
odottaa» ja sitten: »anna minulle sieni, tyttö. Kasta sitä ensin. Nyt
pyyheliina. Sitten kampa. Kas niin! Miten eloton tukkani nyt onkaan.
Öljyä sanot sinä? Sitä itsekin ajattelin. Koko elämässäni minä en ole
koskaan sitä käyttänyt. Mutta tällaisessa tilaisuudessa — no, ehkä
pikkuisen. Nyt riittää. Tuo minulle myssy, se jossa on vaaleanpunaiset
ruusukkeet. Minun kasvoni ovat niin kalpeat — se antaa minulle hiukan
väriä. Hyvä on. Et suinkaan sinä tahdo sanoa hänelle, että minä olen
ollut kipeänä? En ainakaan hyvin kipeänä? Nyt syrjään kaikki nuo.
Rohdot pois! Pane ne kaikki kaappiin. Noin paljon pulloja. 'Kuinka
kipeä hän onkaan mahtanut olla', hän saattaisi sanoa. Avaapas nyt
vasemmanpuolinen laatikko, Martha, tuo, jossa on avaimet, ja anna
minulle se paperi, joka on päällimmäisenä. Juuri se valkea paperi. Se
taitettu, jossa on virallinen leima. Ah! Minä olen elänyt koko ikäni
lakimiesten parissa. Pane se tähän peitteelle. Avaimetko, ne voit
panna siihen viereen. Ei, pane ne tänne tyynyn alle minun selkäni
taakse. Niin sinne — alemma, hiukan alemma vielä — hyvä on. Aseta nyt
tuoli, että hän voi istua minun vieressäni. Tälle puolelle vuodetta —
ei tuolle puolen. Silloin lankeaa valo häneen ja minä voin katsella
hänen kasvojaan — minun silmäni eivät ole enää niin hyvät kuin ne
ovat olleet, tiedäthän. Pikkusen edemmäksi, ehkä — ei kuitenkaan niin
kauaksi — no, se on hyvä. Ah!»
Nan-täti huokasi syvään tyytyväisyydestä ja sitten hän sanoi:
»Nyt minä luulen — — mitä kello on, Martha?» »Kymmentä minuuttia vailla
viisi, neiti.»
»Kävitkö puhumassa Janelle kotleteista? Hän pitää niistä, jos ne ovat
kastetut leipäjauhoon, tiedäthän. Minä toivon, ettei tyttö unohda sanoa
»teidän ylhäisyytenne.» Minä voin kuulla hänen äänensä, kun hän tulee
alas eteiseen. Minun korvani eivät ole huonot, vaikka silmät ovatkin.
Voihan sattua, ettei hän mitään puhukaan. 'Hän on ollut niin kipeänä',
hän ehkä ajattelee. Martha, minä luulen, että sinun olisi parasta avata
hänelle ovi. Jane unohtaa niin helposti. Hän saattaisi myöskin sanoa
kaikenlaista. Jos hän kysyy: 'Kuinka hän tänään jaksaa, Martha?',
täytyy sinun vastata oikein iloisesti: 'Paremmin tänään, teidän
ylhäisyytenne.'»
Mutta silloin hän alkoi taaskin tuskasta valittaa.
»Oh, voih — oh! Oh! Auta, Herra Jeesus!»
»Oletteko varma, että olette kylliksi voimakas, neiti?
»Eikö minun olisi parasta sanoa hänelle — —»
»Ei, minä olen pahempi huomenna ja seuraavana päivänä sitäkin pahempi.
Anna minulle ryyppy rohtoa, Martha — aamupäivän rohtoa — sitä, joka
tekee minut iloiseksi. Kiitos, Martha! Jos tunnen tuskaa silloin, kun
hän on täällä niin kärsin niin kauan kuin voin ja sitten sanon: 'Minä
tunnen itseni hiukan uniseksi; sinun on nyt parasta mennä nukkumaan.'
Ymmärrätkö sitten, Martha?»
»Kyllä, neiti», vastasi Martha.
»Minä pelkään, että meidän täytyy olla pikkuisen viekkaita, Martha,
mutta emmehän me voi sitä auttaa, emmehän? Hänellä on sangen pian
virkaanasettajaiset ja se kysyy voimia. Jos hän luulee, että minä
olen ollut hyvin kipeänä, niin — hyvin, hyvin kipeänä, ymmärräthän —
niin ehkä hän tuumii siirtää koko juhlallisuuden, enkä minä tahtoisi
sitä mistään hinnasta. Hän on aina pitänyt niin paljon vanhasta
täti-pahasestaan. Katsos, ne nyt ovat sellaisia nuo pojat. Minä
voin sanoa, että ihmiset ihmettelevät, ettei hän ole koskaan mennyt
naimisiin, vaikka on kohonnut niin suureen arvoon ja vaikka hänelle
kaikki on niin erinomaisesti menestynyt. Mutta katsos, minun tähteni
hän ei ole sitä tehnyt. Hän tiesi, että minä voisin — —»
Philip hengitti raskaasti. Nan-täti kuunteli. »Minä olen varma, että
joku on eteisessä, Martha. Onko se — —? On, hän se on — —; riennä
kiireesti hänen luokseen.»
»Kyllä, neiti», sanoi Martha pitäen melkoista touhua ja väliverholla
varjoten, kun Philip varpaisillaan hiipi ulos. Sitten tyttö tuli
hänen luokseen portaille pyyhkien silmiänsä esiliinaansa ja ollen nyt
johtavinaan Philipiä takaisin huoneeseen.
»Oma poikani, poikani», huusi Nan-täti sulkien hänet syliinsä.
Muutos oli ihmeellinen. Hän näytti nyt nuorelta melkeinpä hilpeältä.
»Minä olen kuullut suuria, suuria uutisia», hän kuiskasi ottaen hänen
kätensä.
»Ne ovat vain huhuja, hyvä täti», sanoi Philip. »Voitko sinä nyt
paremmin?»
»Niin kyllä, mutta siitä kyllä vielä tulee tosi. Kyllä, kyllä, paljoa
paremmin, minä olen varma, että siitä tulee tosi. Ja rakkaani,
minkälainen suurenmoinen voitto! Minä uneksin siitä koko yön, kun
sitten huomenna sen kuulin. Sinä olit Tynwaldin kukkulalla ensimmäinen
mies ja sinun ympärillesi oli kokoontunut suuri joukko. Mutta tule nyt
ja istu tänne ja kerro minulle kaikki, kaikki. Sinä itse olet siis nyt
parempi? Oletko sinä saanut voimasi takaisin, rakkaani? Oh, kyllä,
mihin vain — istu mihin vain. Tässä, tämä tuoli on sopiva — tämä, tässä
minun vieressäni. Ah, miten reippaalta sinä näytät?»
Hän oli suunniltansa ilosta, nojautuessaan tyynyihinsä ja yhä pitäen
hänen kädestänsä hän sanoi: »Tiedätkö sinä, Philip Christian, kuka on
onnellisin ihminen maailmassa? Minä olen aivan varma, ettet sinä sitä
tiedä, vaikka oletkin niin viisas. Mutta minä sanon sen sinulle. Ehkä
sinä ajattelet, että onnellisin on joku kaunis, nuori vaimo, joka on
juuri vihitty mieheen, joka jumaloi häntä. Ei, siinä sinä olet aivan,
aivan väärässä, ystäväni. Onnellisin on joku vanha, vanha rouva, joka
on hyvin heikko ja kallistuu iltaa kohden, eikä enää toivo saavansa
vaeltaa kauan, mutta jolla on ympärillänsä poikansa, täysikasvuiset,
suuret, voimakkaat pojat, joilla on koko maailma edessänsä avoin. Hän
on maailman onnellisin ihminen. Ja sitä seuraava olen minä, rakas
poikani. Oma rakas poikani poika — —»
Hän vaikeni ja sitten näyttäen katselevan kauas, lisäsi: »Mahtaako hän
nyt arvella, että minä olen täyttänyt velvollisuuteni?»
»Kuka?» kysyi Philip.
»Sinun isäsi», hän vastasi.
Sen jälkeen hän kääntyi palvelijattareen ja sanoi hyvin iloisesti:
»Sinun ei tarvitse odottaa, Martha. Hänen ylhäisyytensä kutsuu sinua
sitten, kun minä tarvitsen rohtoa. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne?»
Philipillä ei ollut sydäntä korjata hänen erehdystään uudelleen.
Tyttö jätti huoneen. Nan-täti katsoi oveen, kunnes se oli kokonaan
sulkeutunut ja sitten koettaen kumartua Philipiin kuiskasi hyvin
salaperäisenä:
»Sinä et saa hämmästyä, Philip, etkä säikähtää, etkä luulla, että minä
olen hyvin kipeä tai että olen kuolemaisillani, mutta arvaapas, mitä
olen tehnyt.»
»Mitä niin?»
»Minä olen tehnyt testamenttini. Onko se sinusta niin kauheata?»
»Siinä olet tehnyt aivan oikein, täti», myönsi Philip.
»Niin, pormestari on ollut täällä ja kaikki on järjestyksessä pienintä
seikkaa myöten. Katso», ja hän nosti paperia, jonka palvelijatar oli
asettanut hänen peitteilleen. »Annapas, kun minä nyt sinulle kerron.»
Hän nyökytti päätänsä selitellessään eri pykäliä. »Ensin tulee muutamia
pieniä lahjoituksia, ymmärräthän. Katsos, ensinnäkin on tuo Martha,
joka on sellainen hyvä tyttö — hänelle minä olen antanut silkkiset
leninkini. Ja sitten vanha Mary, Ballawhainen taloudenhoitajatar.
Vanha, onneton raukka, hän on nyt kärsinyt kolme vuotta reumatismia
ja hänen on niin paha maata villanöyhtäpatjalla, ne tulevat niin
kuhmuisiksi — minä olen lahjoittanut hänelle höyhenpatjani. Ensin
ajattelin, että jättäisin sinulle kaikki pienet tuloni. Tiedätkös,
sinun vanha tätisi on ollut oikea saituri. Olen ollut niin ihastunut
vähiin rahoihini ja minusta tuntui niin suloiselta ajatella — mutta
nythän sinä et niitä tarvitse? Nehän eivät merkitsisi yhtään mitään?
Minä olen ajatellut — no, mitä sinä luulet, mitä olen aikonut tehdä
pienelle omaisuudelleni?»
Philip silitteli hänen ryppyisiä sormiansa toisella kädellään.
»Jotakin, joka on hyvää ja oikeata, täti, siitä olen aivan varma. Mutta
mitä se on?»
»Sitä sinä et ikinä arvaisi.»
»Enkö?»
»Minä olen ajatellut», — hyvin vakavasti, — »Philip. Koko maailmassa ei
ole ketään niin onnetonta kuin kurjuuteen joutunut sivistynyt nainen,
joka on erehtynyt langennut. Erään raukan isä on kääntänyt hänelle
selkänsä, kuten minulle on sanottu, eikä hän suinkaan voi odottaa, että
hänen miehensä välittäisi hänestä, niin minä olen ajatellut, katsos — —»
»Mitä?» kysyi Philip silmänsä maahan luotuina.
»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen ajatellut, että olisi niin
kaunista — —»
Ja sitten hermostuneesti sammaltaen vapisevalla äänellä aivan kuin
anteeksi pyytäen tuli ilmi tuo suuri salaisuus, tuo paljon mietitty
sotajuoni. Nan-täti oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa
Katelle.
»Sinä olet enkeli, täti», sai Philip vaikeasti sanotuksi.
Mutta hän kyllä näki hänen uhrauksensa tarkoituksen. Täti puhui
Katesta, mutta ajatteli samalla häntä, Philipiä. Hän tahtoi vapauttaa
lemmikkinsä kuormasta, poistaa esteen hänen tieltään, vapauttaa hänen
omantuntonsa soimauksilla, peittää hänen erehdyksensä ja salata kaiken.
»Ja sitten tämä talo, rakkaani», jatkoi Nan-täti. »Sehän on sinun,
mutta sinä et sitä koskaan käytä. Se on ollut pieni, tyyni satama,
mutta nythän on myrsky ohi. Tahtoisitko — eihän sinulla ole mitään sitä
vastaan — sallisitko ehkä — etkö voi antaa sen onnettoman raukan asua
täällä lapsinensa sitten, kun minä — kun kaikki on ohi, tarkoitan — kun
hän on erossa — vai?»
Philip ei voinut vastata. Hän tarttui ryppyiseen käteen ja vei sen
huulilleen.
Vanhus oli suunniltaan ilosta. »Sittenhän minä sinun mielestäsi olen
menetellyt oikein? Oletko varma, että tämä on sinusta oikein? Pane se
takaisin laatikkoon, rakkaani. Ylimpään laatikkoon vasemmalla. Oh,
avaimet? No, voi minun päiviäni, missä ovat avaimet? Sehän nyt on. Nyt
minä muistan. Ne ovat minun tyynyni alla. Tahdotko kutsua Marthan? Tai
ehkä sinä tahdot itse — tahdotko sinä?» (hyvin viekkaasti) − »eikö se
ole sinusta vaikeata? Siellä ne ovat vähän alempana, vielä vähän — ah!
Oma poikani, rakas poikani!»
Vanhan kyyhkysen toinenkin sotatemppu oli onnistunut. Löytääkseen
avaimet tyynyn alta täytyi Philipin vielä kerran kiertää kätensä hänen
kaulaansa ja täti suuteli häntä otsalle ja poskille.
Mutta sitten tuli tuskankohtaus. Se väänsi hänen muotoansa, mutta
senkin läpi hän koetti hymyillä. Hän hengitti vaikeasti ja sanoi sitten:
»Ja nyt — rakas — minusta tuntuu — minä tunnen itseni hieman — uniseksi
— kuinka itsekäs minä olen — sinun kotlettisi — ruskeutetut — kauniin
ruskeat — kastellut leipäjauhoissa, tiedäthän — —»
Philip pakeni huoneesta ja kutsui Marthan. Hän kierteli talossa koko
illan ilman määrää. Eräänä hetkenä hän tapasi itsensä Nan-tädin
sinisestä työhuoneesta, joka oli täynnä tuttuja esineitä — rukki,
ompelukehys, vanhanaikainen piano, ilmassa lavendelin tuoksu — kaikki
siistiä ja järjestyksessä kertoen hänen läsnäolostansa. Lamppu paloi,
koska tohtoria odotettiin, mutta takassa ei ollut tulta.
Kellon lähetessä kymmentä tuli tohtori. Mitään ei voitu tehdä; mitään
ei voitu toivoa; ehkä hän saattoi elää aamuun, ellei — —
Puolen yön maissa Philip hiipi hiljaa tätinsä huoneeseen. Sairaan tila
oli muuttumaton. Philip aikoi mennä vuoteeseen, mutta pyysi että hänet
herätettäisiin jos tapahtuisi muutosta pahempaan.
Kesti kauan, ennenkuin hän nukahti ja hänestä tuntui, että hän oli
nukkunut vain hetkisen, kun hänen ovellensa koputettiin. Hän oli vielä
nukuksissa, kun hän sen kuuli. Päivä oli jo valjennut ja merellä loisti
hohtava valojuova ilmaisten auringon nousua. Puistosta kuului varpusen
yksitoikkoinen sirkutus.
Nan-tädin voimat olivat suuresti vähenneet, mutta tuskan ilme oli
häipynyt hänen kasvoiltansa ja sijaan oli levinnyt melkein enkelimäinen
kirkkaus. Kun hän tunsi Philipin, hän vei hänen kätensä sydämelleen
pitäen sitä kauan siinä. Hän puhui vain muutaman sanan, sillä hengitys
oli lyhyt ja katkonainen. Hän jätti sielunsa Jumalan huomaan. Sitten
hän, kasvoillaan onni ja tyytyväisyys, viittasi Philipille. Philip
painoi korvansa lähelle hänen huuliansa ja hän kuiskasi: »Vaiti,
rakkaani! Älä kerro kenellekään, sillä kukaan ei ole sitä koskaan
tiennyt — ei edes uneksinutkaan — mutta minä rakastin sinun isääsi — ja
— _Jumala antoi hänet minulle sinussa_.»
Vanha, suloinen kyyhky oli paljastanut sydämensä viimeisen salaisuuden.
Philip painoi huulensa hänen poskelleen, joka jo oli kylmä, ja jolle
kuolema oli painanut leimansa. Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, pää
painui taaksepäin, huulten väri muuttui, mutta sittenkin hän näytti
hymyilevän. Näin uinahti Nan-täti ikiuneen rauhallisena, toivorikkaana,
luottavana ja melkein iloisena, sillä hänen rakkautensa ylpeät unelmat
olivat täyttyneet.
»Oi, Jumala», ajatteli Philip, »suo minun pysyä kiinni päätöksessäni.
Anna minulle voimaa vastustaa tuollaisenkin rakkauden kiusauksia,
millaiset ne lienevätkin.»
Tädin rakkaus oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen houkuttelevana
kiusauksenaan. Hänen isänsä oli levännyt haudassansa kaksikymmentä
vuotta, mutta tädissä oli elänyt hänen henkensä — hänen pyrkimyksensä.
hänen pelkonsa ja epäilyksensä ja hänen elämänkokemuksensa. Siinä
oli alku Philipin onnettomuuteen, hänen alentumukseensa ja syvän
kaksinaisuuden ensimmäinen syy. Hän oli saavuttanut kaiken, mitä
silloin oli menetetty, hän oli voittanut kaiken, mitä hänen pienessä
maailmassaan saatettiin voittaa, mutta minkä arvoista se kaikki oli?
Minkä hinnan hän siitä kaikesta oli maksanut? »Mitä se auttaisi
ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi
vahingon?»
Philip painoi huulensa kylmälle otsalle. »Sinä suloinen olento, suo
minulle anteeksi! Jumala vahvista minua! Älä salli voimani loppua
viimeisessä koetuksessa.»