Caesar kävi puhuttelemassa Katea Rushen linnassa. Hän tapasi hänet
suuressa, valoisassa huoneessa — joka aikoinaan oli ollut jonkun
Man-saaren lordin ruokasalina — ja huomasi hänen nauttivan kaikenlaisia
mukavuuksia, niin ettei häneltä puuttunut muuta kuin vapautta. Kun
vartija sulki oven jäljessään, kohotti Caesar molemmat kätensä
huudahtaen: »Herra on minun voimani ja varjelukseni; Hän on sangen
sovelias apu kaikessa tuskassa.» Sitten hän kysyi, oliko Pete ollut
siellä ennen häntä ja saatuaan vastaukseksi »ei» hän sanoi: »Tämän
maailman lapset ovat paatumuksessansa viisaampia kuin valon lapset.»
Tämän jälkeen hän alkoi ylistää tuomaria, joka ei ollut ainoastaan
Katelle osoittanut hyvyyttänsä toimittamalla hänelle kaikkia näitä
etuja, jotka olivat mieluisia hänen kuolevalle ruumiilleen, joskin
vaarallisia sielulle, vaan myöskin lievittänyt hänen omaistensa kuormaa
levittämällä huhua, että Kate oli kuollut, tietäen, että hän oikeastaan
olikin kuollut ylitsekäymistensä ja syntiensä tähden. Hän oli pitänyt
parempana, että he surisivat häntä ruumiillisesti kuolleena kuin
tietäisivät hänen elävän synnissä ja häpeässä.
Lopuksi hän levitti nenäliinansa kiviliuskareista lasketulle lattialle,
taivutti toisen polvensa korkean hattunsa viereen ja kehoitti Katea
rukouksessa palaamaan takaisin Jumalan lasten tykö. »Rankaise häntä,
oi Herra, hänen kevytmielisyydestään!» hän huusi. »Anna hänen tuntea,
ettei hänellä ole sijaa sinun lastesi joukossa ennenkuin katuu
pahuuttansa. Vahvista, Herra, palvelijaasi etsiskelyn aikana. Vyötä
hänen kupeensa ja varusta hänet kristityn sota-aseilla. Auta häntä läpi
kyynelten ja valituksen huutamaan sinun puoleesi: Vaikka vielä minun
ja lapseni sydän pakahtuisi, älköön Sinun Nimesi häpeään tulko, minun
Jumalani ja Vapahtajani.»
Noustuaan ylös ja pölytettyään polvensa Caesar tarttui korkeaan
hattuunsa ja jätti Katen, joka ei virkkanut sanaakaan, samaan asentoon,
jossa oli hänet tavannut, kokoon kyyristyneenä ja kasvot kätkettyinä
käsiin tämän vanhan huoneen suuren takan ääreen.
Caesar oli vielä samassa korkealentoisessa mielentilassa, kun hän
asteli alas vankilan portaita, jossa tapasi muutaman vanginvaatteisiin
puetun miehen lakaisemassa luudalla lattiaa. Se oli Musta Tom. Caesar
pysähtyi juuri hänen eteensä, liikutti huuliansa, kohotti kasvonsa
taivasta kohti, sulki molemmat silmänsä ja avattuaan ne jälleen virkkoi
niin murheellisella äänellä kuin ikinä saattoi:
»Oi, Tuomas! Tuomas Quilliam! Minulle tekee kipeää nähdä sinut
täällä, mies. Vanha ystävä, jonka käsi on levännyt minun kädessäni,
nyt lakaisemassa vankilan lattiaa! Niin, niin, minä varoitin sinua
usein. Mutta minun sanani lankesivat kivikkoon, Tuomas. Ja nyt saat
nähdä itse, enkö ollut oikeassa lausuessani, että rehellisyys maan
perii. Katsopas nyt itseäsi ja katsopas nyt minua. Herra on minut
pelastanut ja lahjoittanut minulle työni hedelmänä myöskin ajallista
hyvää. Minulla on talot ja tavaraa. Mutta mitä sinulla on? Ei muuta
kuin omatuntosi ja häpeäsi. Sinulta on otettu pois omat vaatteesi ja
olisivat riistäneet tukkasikin, jos sinulla tukkaa olisi ollut.»
Musta Tom seisoi hajasäärin luudanvarteensa nojaten ja vastasi: »Älkää
seiskö siinä näyttelemässä minulle hurskasta naamaa, herra Henki
Pyhä. Rehellisyys ei tee eroa meidän välillämme, vaan — onnellinen
sattuma. Te olette voittanut ja minä olen hävinnyt, teillä on päässänne
kirkkohattu ja minulla tämä pannun kansi, mutta te olette kuitenkin
vanha fariseus ilman mittaa ja määrää.»
Caesar heilautti mahtavasti kättään. »Minä en voi vihastua sinulle,
Tuomas», hän sanoi vetäytyen ovelle. »Minä uskoin, että pahan valta
sinussa olisi murrettu meidän viimeisen suuren rukouskokouksemme
jälkeen, mutta lienen erehtynyt. Vihollinen käy vielä ympäri kuin
kiljuva jalopeura etsien, kenen hän saisi niellä.»
»Älkää koettakokaan masentaa minua raamatunlauseillanne», murahti
Tom heittäen luudan olallensa. »Kiekukoon jokainen kukko omalla
tunkiollansa.»
»Sinä et sitä voi auttaa, Tuomas», päivitteli Caesar päästyänsä
tarpeellisen välimatkan päähän »Joka voi noin pyhyyttä pilkata, ei
ole minun vanha ystäväni. Sen tekee saatana, joka on astunut hänen
sydämeensä ja hallitsee häntä. Mutta aja se ulos, ihminen, aja se ulos,
tai helvetti on oleva sinun osasi.»
»Minä olin siellä viime yönä unissani, Caesar», kertoi Musta Tom
löntystäen hänen jäljessänsä. 'Ah, hyvä herra paholainen, päästä
minut sisälle', sanoin minä. 'Mistä sinä tulet?' hän kysyi. 'Tulen
Man-saarelta', vastasin minä. 'Minä en ota ainoatakaan sieltä vastaan,
ennenkuin palvelijani, ylipiispani tulee', hän penäsi. 'Kuka se on?'
kysyin minä. 'Piispa Caesar, kapakoitsija — kuka muu se voisi olla?'
hän sanoi.»
»Minä ihmettelen sinua, Tuomas», puhui Caesar ollen nyt puolivälissä
ovelta sivuportille, »mutta Belialin pojat taistelevat ankarasti
valtaistuimestansa. Minä rukoilen kuitenkin puolestasi, ettei tätä
luettaisi sinulle viaksi siellä, missä pitää oleman itku ja hammasten
kiristys.»
Saman päivän iltana Caesar tuli tervehtimään tuomaria Jalavaharjuun.
Hänen silmänsä kiilsivät ja rajaton kiihko kuvastui hänen kasvoillaan.
Hän oli yhä korkealla hengellisellä jalustallaan, josta hän
papillisella saarnaäänellänsä sinutteli kaikkia ihmisiä.
»Ballawhaine on kuollut, teidän kunnianarvoisuutenne», hän huudahti.
»Ne eivät ole suoneet minulle tilaisuutta tulla sanomaan tätä sinulle,
sinun tomumajasi sairauden aikana, mutta nyt ne suostuivat siihen. Hän
huusi ja valitti kauheasti tuskissansa! Hirveätä, kerrassaan hirveätä!
Lopuksi hän sai päähänsä, että pitäisi kaadettaman vettä hänen
päällensä. Mutta vesi ei kuitenkaan voinut häntä puhdistaa. Kuolevalla
äänellänsä hän huusi: »Minä olen syntiä tehnyt, oi, Jumala, minä olen
syntiä tehnyt! Oh, minä jätän sieluni hänen käsiinsä, hän voi minut
vapahtaa.» »Turvautukaa vapaaseen armoon», sanoin minä. »Minä en ole
elänyt oikein», hän valitti. »Se on kyllä totta», sanoin minä, »te
olette elänyt lihallisessa vapaudessa, mutta nyt on otollinen aika.
Sanokaa: 'Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani'.» »Liian myöhään,
herra Gregeen, liian myöhään», hän huusi ja tuskin oli saanut sanat
suustansa, kun oli muuttunut jääkylmäksi ja mennyt siihen yöhön, jossa
kaiken lihan pitää häviämän. Niin, niin, hänen oma poikansa hänet
juuri tappoi, herra; ryösti häneltä jokaisen kolikon ja jätti hänet
puille paljaille. Viimeinen kiinnitys tehtiin siksi, että saatiin
poika pelastetuksi vankeudesta, johon olisi joutunut väärennyksestä.
Surkeata, herra, surkeata! Hemmoittelee lapsen pilalle, niin että se
joutuu ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen, se on surkeata. Se on
kuitenkin inhimillistä heikkoutta ja minä säälin onnetonta syntistä,
sillä olenhan itsekin ollut kiusattu — tuota ollut taipuvainen — mutta
ylistetty olkoon Herra, että hän on auttanut minua kädellänsä — —»
»Joko hänet on haudattu?» kysyi Philip.
»On kyllä, ja viheliäiset hautajaiset ne olivatkin», kertoi Caesar,
joka ylpein askelin, polvet jäykkinä ja varpaat ulospäin asteli
edestakaisin huoneessa. »Satoi vettä ja salamoi, tuuli vinkui puissa,
maassa oli vettä nilkkoihin ja pappia valkeassa kaavussaan suojeltiin
sateenvarjolla. Kukaan ei siellä puhunut, eikä muita arvohenkilöitä
ollut läsnä kuin minä ja muutamat uskonveljet.»
»Missä Ross oli?»
»Mennyt, herra, jo ennen kuin näki vanhan, hullun isänsä peitettävän
turpeen alle. No, eipä hänellä ole paljoa odotettavaakaan. Se nuori
mies on ollut kuin kuluttava tuli ja polttanut kaiken. Ei ole edes
sen vertaa jäljellä, että voisi ostaa nuoran pätkän, johon hirttäisi
itsensä. Ja Ballawhaine on minun, herra; me voimme nyt kuitenkin
sanoa, että se on minun — ainakin se on vävypoikani oma — ja hän on
antanut minulle oikeuden ottaa sen haltuuni ja hallita sitä. Ah, mikä
sunnuntaipäivä, hyvä herra, mikä juhlahetki! Sinä iltana kun tuo mies
löi minua kasvoihin omassa kodissani Sulbyssä, minä päätin saada tuon
talon haltuuni. Hän petti tyttäreni ensin ja sitten hän otti hänet pois
kotoansa, mutta vävypoika oli lainannut kuusituhatta puntaa kiinnitystä
vastaan. 'Menetelkää kiinnityksen kanssa, miten tahdotte', hän sanoi ja
minä ajattelin itsekseni: 'Se nuori lurjus joutaa kuolla nälkään; hän
saa tarttua kerjuusauvaan, älköön hänellä olko leipää syödä eikä vettä
juoda eikä kattoa pään päälle'. Ja sinä hetkenä, jona vanhus lakkasi
hengittämästä, minä sanoin kiinnityksen irti.»
Väristys kävi läpi Philipin ruumiin. »Tarkoitatteko te», hän änkytti,
»että te teitte sen siitä syystä?»
»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen
ylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa.
Jumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on
enemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle,
herra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi
perintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota
se, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin
kaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa
sitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä
minulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle,
joka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä
voinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi,
mutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän
silmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»
Caesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla.
Philip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.
»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»
»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.
»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip,
mutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.
»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.
»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen
eteensä.
»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te
olette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»
»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.
»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut
ajatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt
vaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon
mitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon
erehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois
teidän tyttärenne.»
»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen
kellon sointu.
Philip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen
silmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet
turhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on
teidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»
»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.
Philipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne
koskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen
käteensä.
»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.
Caesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja
uhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut.
Hän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut
tämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen
käsiin.
»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli
paperin ratisevan hänen käsissään.
Caesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos
kotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen
rypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt,
kun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti
taskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja.
Samalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä
tehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko
ajan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään
sitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»
Hän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä.
»Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»
Hän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa.
Ilma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua)
hän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»
Sitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses
minusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»
Kosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo
etukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen
tekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat
ovat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten
pyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et
voi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla
ja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta
rikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha
nee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu
minulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»
Hänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut,
että Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa
ja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän
pysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra»,
hän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt,
millainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei
kuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä
pelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut
perkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha
nee!»
Philip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut
pöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen
raskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen
kenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä
sanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.
Jem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman
innoissaan.
»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia
uutisia.»
»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.
»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty
kuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»
»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»