Philip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin
peilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana
ratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet
raskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua.
Mitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut
vaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki
ja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi
alkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat
peittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle,
joka oli hänen edessään.
Hän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa
paksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen
hengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan
kädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa
vain.» hän kuiskasi.
Kuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa
tai koneen jyskytys jossain maan alla.
»Täti!»
»Mitä niin, lemmikkini?»
»Mikä päivä nyt on?»
»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä
nukuit koko eilisen päivän.»
»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»
»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä
avaan akkunan.»
»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»
»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä'
sanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»
Kärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni
lähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa
pitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.
»Kadulle on levitetty olkia», selitti Nan-täti. »Ihmiset ovat tuoneet
niitä kaikilta ilmansuunnilta. »Meidän täytyy vaientaa jyrinä talon
lähettyvillä», he selittivät. Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hyviä ne
kaikki ovat olleet. Eilen oli markkinat, mutta minkäänlaista kauppaa ei
käyty, ei voitu käydä: he kyselivät vain lakkaamatta sinun vointiasi.
»Kuinka tuomari nyt jaksaa?» »Onko hän virkistymään päin?» Se oli aivan
saada ihmisen itkemään. Minä olen aivan varma. Philip, ettei ainoakaan
koko Ramseyssä mennyt vuoteeseen silloin ensimmäisenä yönä. Jok'ikinen
odotti ja odotti voidaksensa olla valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin
ja kattila kiehui joka talon liedellä tässä lähettyvillä. Mutta vaiti.
Hiljaa nyt, lemmikkini. Mc emme ollenkaan saa puhella niin paljoa. Pysy
hän nyt hiljaa, rakas poikaseni.»
»Missä on Pete?» kysyi Philip kasvot seinään päin.
»Hän panee öljyä saranoihin, lemmikkini. Koko eilisen päivää hän
asetteli mattoja portaisiin. Vasaraa ei hän kuitenkaan käyttänyt. Mies
on kerrassaan ihmeellinen. Hänen nyrkkinsä ovat kovat kuin rauta. Mutta
hänen sydämensä sitä vastoin on pehmeä. Mutta kaikki todellakin ovat
niin äärettömän hyviä jok'ikinen, ei ole yhtään poikkeusta. Tohtori,
pastori ja sanomalehdet — oh, kyllä se on kerrassaan suurenmoista! Pete
sanoo aivan oikein.»
»Mitä Pete sitten sanoo, täti?»
»Hän sanoi tässä kerran, että enkelit varmaan ajattelevat, että
jokaisessa talossa koko saarella on joku sairas.»
Avoimesta akkunasta kuului nyt laulu, joka voitti tuulen tohinan puissa
ja lintujen viserryksen niiden oksilla. Se oli virsi, jota kirkossa
laulettiin:
»Siunattu olkoon, ken köyhiä auttaa,
hän palkkansa Luojalta saa!»
»Kuuntele, Philip. Tuo virsi on aivan erikoisesti valittu. Minä olen
aivan varma, että ne laulavat sitä sinulle. Kuinka ihmeen hyviä he
ovatkaan! Mutta me puhumme liian paljon, lemmikkini. Tohtori toruu
meitä. Minun täytyy jättää sinut nyt. Philip. Mutta minä palaan pian
takaisin, minä pistäyn vain Balluressa ja toimitan Cottierin sinun
luoksesi.»
»Hyvä on. Lähetä vain Gottier tänne», sanoi Philip.
»Kuulepas nyt, rakkaani», sanoi vanha neiti sitoen kiinni hattunsa
nauhoja. Makaathan sinä nyt aivan hiljaa? Lupaathan sinä minulle sen?
Kas niin, hyvästi nyt vain, poikaseni.»
Hänen maatessaan siinä yksin Philipistä tuntui, että virren
mahtavat säveleet täyttivät koko huoneen. Oh millaista ivaa tämä
olikaan. Hullua, inhoittavaa, kauheata ivaa. Hän makasi tässä,
hän, rikoksentekijä, ja koko saari valvoi hänen vuoteensa ääressä,
surkutellen ja surren häntä tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että
hän lakkaisi hengittämästä ja se toinen, hänen rikostoverinsa, hänen
uhrinsa, hänen viaton uhrinsa, oli vankityrmässä kärsien häpeästä, joka
oli pahempi kuin kuolema. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän
koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän kuulisi. Yhä kaikuivat
virren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei
hän niitä kuulisi.
Jem-y-Lord tuli kiireesti sisään ja Philip viittasi häntä luoksensa.
»Missä hän on», hän kuiskasi.
»He muuttivat hänet myöhään eilen illalla Rushen linnaan, teidän
kunnianarvoisuutenne», vastasi Jemmy hiljaa.
»Kirjoita heti kuvernöörin sihteerille», sanoi Philip. »Sano, että
hänet täytyy asettaa velkavankien osastoon ja että hänen täytyy saada
sairasruokaa ja nauttia kaikkia mahdollisia etuja. Minun Kateni, minun
Kateni!» hän kertasi lakkaamatta. »Se ei kestä kuitenkaan kauan,
rakastettuni, pian tämä kurjuus on lopussa!»
Parantuminen kävi hitaasti ja Philip oli kovin kärsimätön. »Minä voin
paljoa paremmin tänä päivänä tohtori», hänellä oli tapana sanoa,
»ettekö luule, että voin jo nousta vuoteesta?»
»Traa dy liooar (siihen meillä kyllä on aikaa, tuomari)», vastasi
tohtori yhtä usein. »Meidän täytyy katsoa, mitä muutamat päivät voivat
saada aikaan.»
»Suuri ja tärkeä tehtävä odottaa minua, tohtori», sanoi Philip taaskin.
»Minun täytyy päästä alkamaan heti paikalla.»
»Teidän elämänne työ odottaa teitä, tuomari, ja sitä teidän pitää
päästä sangen pian alkamaan, mutta ei juuri vielä.»
»Mutta minulla on aivan erikoista tehtävää, tohtori», hän väitti
lopuksi. »Hetkeäkään ei saa hukata.»
»Teillä ei ole hetkeäkään hukata ja juuri sentähden teidän täytyy vielä
maata joku aika.»
Eräänä aamuna hän ei voinut hillitä levottomuuttaan vaan nousi
vuoteesta. Mutta päästyään jaloilleen hänen päätään huimasi, koko
ruumis vapisi, mutta hän sai kiinni sängynpäästä ja pääsi takaisin
vuoteeseen. »Oi, Jumala, sinä olet minun todistajani! Tähän
viivytykseen en minä ole syynä», hän mutisi.
Päivät pitkät hän odotteli yötä voidaksensa sulkea silmänsä ja pimeässä
ajatella Katea. Hän koetti muistella häntä sellaisena kuin hän ennen
oli — iloisena, onnellisena, viisaana, säteilevänä, rakastettavana
ja kiihkeänä, joko kiivenneenä omenapuuhun tai hiipien puun runkoa
pitkin laakson puron yli vetäen ja viekoitellen häntä. Se oli kuitenkin
mahdotonta. Hän saattoi ajatella häntä nyt vain vankilan pimeydessä.
Se täytti hänen mielensä kauhulla. Joskus yön pimeinä hetkinä hänen
mieleensä ilmestyi ihmeellisiä harhakuvia, koska hänen ruumiinsa oli
niin heikko. Hän pyysi paperia ja kyniä ja tahtoi kirjoittaa kirjeen,
mutta ei saanut paperille ainoatakaan luettavaa sanaa, ainoastaan
epäselviä koukerolta ja mustia tahroja. Sitten hän taittoi ne
huolellisesti, antoi Jemy-Lordille hyvin juhlallisesti ja salaperäisin
elein kuiskaten hiljaa: »Anna tämä hänelle.» Sellaiset yöt eivät
tuottaneet hänelle lepoa eikä rauhaa ja kun päivä alkoi sarastaa, hän
oli jo kauan sitä odottanut, että voisi avata silmänsä ja auringon
valossa ajatella: »Hänen on parempi olla siellä, missä on; Jumala
lohduttakoon häntä!»
Kului kaksi viikkoa, jolloin hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan
Petestä. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa ja rohkeutensa ja kysyi:
»Täti, miksi ei Pete koskaan tule tänne.»
»Kyllä hän tulee, rakkaani, mutta vain silloin, kun sinä nukut. Silloin
hän seisahtuu sukkasillaan tuonne ovelle. Minä nyökkään hänelle ja
hän tulee sinun luoksesi ja katselee sinua. Sitten hän menee sanaa
virkkamatta matkoihinsa.»
»Mitä hän tekee nykyjään?»
»Minä luulen, että hän usein matkustaa Douglasiin. Sanotaan — mutta
ihmisethän puhuvat niin hirveän paljon kaikenlaista.»
»Mitä ihmiset sitten sanovat, täti?»
»Ne puhuvat avioerosta, rakkaani.»
Philip huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.
Eräänä päivänä, kun Philip heräsi unestaan, hän näki Nancy Joen
rehelliset kasvot, jotka olivat reunustetut punaisella nenäliinalla.
Tämä yksinkertainen olento Puhui Nan-tädille ja nämä kaksi vanhaa
naimatonta neitiä neuvottelivat, niinkuin asia olisi molempia koskenut.
»'Miksi te ette pidä lupaustanne?' sanoin minä. 'Ettekö te sanonut,
että te otatte hänet takaisin, mitä hän lienee tehnytkin ja minkälainen
hän olkoonkin?' muistutin minä. 'Eikö hän raukka ole saanut hävetä jo
tarpeekseen, tarvitseeko teidän häväistä häntä vielä? Eikö teillä ole
ollenkaan sydäntä? Oletteko te kuiva kuin paistettu silli vartaassa?'
sanoin minä. 'Miksi te ette pidä kiinni lupauksestanne?' 'Sentähden',
sanoi hän, 'että minä tahdon tehdä suhteeni selväksi myöskin toiseen',
hän sanoi ja niin hän lähti tiehensä astellen rantaan päin.»
»Se on aivan epäkristillistä, Nancy», sanoi Nan-täti, »mutta se on
kuitenkin inhimillistä, sillä vaikka mies antaakin anteeksi vaimolle,
on vaikea odottaa, että hän antaisi anteeksi miehelle, eikä hän voi
rangaista toista ilman, että sama rangaistus myöskin kohtaa toista.»
»Mutta mitä hyödyttää nyt ruveta rankaisemaan heitä kumpaistakaan?»
sanon minä. »Mitä varten hänen enää tarvitsee asettaa matoja koukkuun,
kun hän kerran on koukun jo nielaissut? Mutta sellaisia ne miehet
ovat. He puhuvat ja puhuvat lakkaamatta rakkaudesta ja rakkaudesta,
mutta kun kova päivä tulee, ei se ole enemmän arvoista kuin hapan
kerma ukkossäällä. Kyllä on parasta, että me emme ole antautuneet
siihen pyykkiin — ettekös tekin, neiti Christian, ajattele aivan niin.
He saavat meidän puolestamme meistä puhua, ettei kukaan ole meitä
huolinut — minä en yhtään välitä heidän puheistaan — vai välitättekö
te, neiti Christian? Minä olen kerran koettanut — en voi kuitenkaan
tietää, oletteko te neiti. Minulla ainakin oli sulhanen — se nyt oli
joka tapauksessa jonkinlainen sulhanen, sanottakoon mitä tahansa.
Mutta enemmän hän rakasti rahoja kuin minua. Lakkaamatta hän kyseli,
kuinka paljon minä olin säästänyt sukkaan, ja kun hän kuuli, että olin
laittanut kolme uutta leninkiä, hän sanoi: 'Nancy, eiköhän meidän nyt
ole paras mennä papin puheille, ennenkuin sinä olet ne leninkisi lopen
kuluttanut?'»
Kuvernööri, joka yhä oleskeli Lontoossa, kirjoitti erinomaisen
ystävällisen ja myötätuntoisen kirjeen. Kuvernöörinsihteeri oli
järjestänyt asian siten, että ensimmäisestä päivästä lähtien hänelle
lähetettiin päivittäin kaksi sähkösanomaa, joissa tehtiin selkoa
Philipin tilasta. Lopuksi tuli tuo sihteeri itse katsomaan ja Nan-täti
aivan kauhistui hänen hermostunutta ja kovaäänistä esiintymistään.
Hän huudahti ja puhui äänekkäästi tullessaan käytävään eikä ollenkaan
hillinnyt itseänsä päästessään eteiseen ja arkihuoneeseen, ja kun hän
nousi portaita ja astui sairasvuoteen ääreen, huusi ja pajatti hän
taaskin nähdessään Philipin, väittäen ja vannoen, että tämä sairas oli
arvokkaampi kuin viisisataa kuollutta; kirosi — kyyneleet silmissä
— että hänen tekisi mieli panna kiikkiin sellaiset hullut, jotka
säikyttelevät turhilla uutisilla ja peloittavilla huhuilla. Sitten hän
ajoi kaikki pois huoneesta, saadakseen keskustella Philipin kanssa
kahden kesken. »Menkää ulos, Cottier. Mitä siinä nahjustelette, mies.»
Kauhuissaan Nan-täti livahti ulos huoneesta. Kun hän vihdoin kokosi
kaiken rohkeutensa palatakseen takaisin sille paikalle, jossa karhu
oli iskenyt kyntensä hänen karitsaansa, nousi kuvernöörinsihteeri
tuoliltaan sängyn jalkopäästä ja sanoi:
»Asia saa siis jäädä siihen, Christian. Nämä hiton − − sellaistahan
tapahtuu; mutta älkää vaivatko itseänne koko tuolla asialla. Minä
selvitän sen kyllä ilman muuta. Sitä paitsi, eihän tuo ole mitään — ei
kerrassaan mitään, kerrankos sellaista sattuu? Haaste minun täytyy joka
tapauksessa teille lähettää. Sen ei tarvitse kuitenkaan huolestuttaa
teitä, heittäkää se uuniin.»
Philip oli painanut päänsä alas, katsellen peitteitään ja heikko puna
oli kohonnut hänen laihtuneille kasvoilleen.
»Kas, johan te olette tullut takaisin, neiti Christian? Minun täytyykin
lähteä. Hyvästi, vanha veikko. Pitäkää huolla itsestänne — hyviä
miehiä on niin harvassa. Hyvästi, neiti Christian. Hyvästi, kaikki,
hyvästi, Phil. Jumala teitä siunatkoon.» Touhuten ja meluten hän meni
alakertaan, mutta tulla jyristi hetken päästä takaisin, pistäen oven
raosta päänsä sisään ja huutaen.
»No, ihme ja kumma, enkös minä unohtanut puhua teille eräästä
uutisesta, hyvin tärkeästä uutisesta. Siitä ei ole vielä sanomalehdissä
mainittu, mutta minä olen saanut luotettavista lähteistä tietää.
Voitteko arvata, mitä se on? Kuvernööri on ottanut eron. Se on
totta kuin vettä. Toissa iltana hän on jättänyt erohakemuksen
sisäasiainministeriöön. Minä kyllä odotin sitä. Hän ei ole ollutkaan
entisensälainen Tynwaldin tapausten jälkeen. Pitäkää nyt huolta
itsestänne. Hyvästi.»
Seuraavana päivänä Philip nousi ensi kertaa jalkeille. Ilma oli kaunis,
ja keväimen kuiskeet täyttivät luonnon; akkuna oli avattu ja Philip
istui sen ääressä katse käännettynä merelle. Nan-täti istui hänen
vieressään huvittaen häntä kaikenlaisilla pikku jutuilla. Iloinen
ja kevyt ajatusleikki leijaili hänen sielunsa pinnalla kuin lokki
meren yllä silloin tällöin kuvastellen itseään veden kalvoon, jota se
joskus hipaisi, kadoten välistä sen syliin ja joutuen pois oikeasta
suunnastaan.
»Pete-parka! Tuo kelpo Nancy sanoo, että hän on kova ja saattaa hän
tuossa väitöksessään olla oikeassakin, mutta kyllä miesparka on
surkuteltava. Ross on käyttäytynyt kerrassaan huonosti ja ansaitsee
kaiken sen rangaistuksen, minkä hän saa. Hän on minulle yhtä läheinen
kuin sinäkin, rakas Philip—veren puolesta, tarkoitan — mutta
jostakin syystä minä en ollenkaan häntä sääli... Ah! Sinä olet liian
helläsydäminen, Philip, totisesti sinä olet. Sinä selität kaikki asiat
parhain päin. Tohtori sanoo, että olet liiaksi rasittunut, lemmikkini,
mutta minä sanon, että sinuun vaikutti tuon raukan näkeminen
sellaisessa kauheassa tilassa. Voi, miten hirveästi minä pelästyin!
Sanoakseni sinulle totuuden, minä luulin, että sinun kohtalosi
hetki oli lyönyt. Etkö koskaan ole kuullut, miten isoisäsi pyörtyi
tuomarin penkillä? Etkö? Niin hänen kävi, eikä hän siitä enää koskaan
tointunut. Kuinka hyvin muistankaan sen! Sana levisi kuin kulovalkea
yli kaupungin: »Tuomari on pyörtynyt ja kaatunut tuomioistuimellaan.»
Isäsi kuuli sen Ballureen ja juoksi avopäin Oikeustaloon. Isoisäsi
vaunut olivat portaitten edessä, ja he toivat hänet Ballawhaineen. Minä
muistan, miten minä juuri olin tulossa alakertaan, kun näin vaunujen
pysähtyvän portaitten eteen. Hetkistä myöhemmin näin isäsi hurjin
katsein ja avopäisenä nostavan jotakin ulos vaunuista. Tom-parka! Hän
ei ollut kertaakaan jalallaan astunut taloon sen jälkeen, kun isoisäsi
oli osoittanut hänet portille. Ja vähän aavisti sinun isoisäsi, kenen
käsiin nojaten hän taivaltaisi viimeisen jakson maisesta matkastaan.»
Philip oli uinahtanut uneen. Jem-y-Lord toi sisälle kirjeen. Se oli
suljettu suureen kirjekuoreen ja saapunut kotimaan postissa.
»Avaankohan minä sen?» ajatteli Nan-täti. Hän oli avannut ja vastannut
kaikki Philipin kirjeet sairauden aikana, mutta tässä oli virallinen
leima ja siksi hän epäröitsi. »Avaankohan?» hän arveli sukkapuikko
hampaissa. »Kyllä minä avaan. Ehkä säästän häntä siten ikävyyksiltä.»
Hän korjasi silmälasejaan ja avasi kirjeen. Se oli Korkeimman Oikeuden
haaste avioerojutussa. Eron vaatija oli Peter Quilliam — — rikoksesta
syytetty — — kanssarikollinen — —
Kun Philip heräsi unestaan suloinen merentuoksu nenässään ja
kevätlintujen laulu korvissaan, laitteli Nan-täti juuri parhaillaan
kirjettä takaisin kuoreen. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän puhui,
hänen äänensä värisi. Ensi silmäyksellä Philip huomasi, mitä oli
tapahtunut. Täti oli sattunut kaatumaan siihen kuoppaan, johon hänen
hoidokkinsa elämän salaisuus oli haudattu.
Sinä hetkenä astui tohtori huoneeseen. Hän katsoi tutkivasti Nan-tätiin
ja sanoi merkitsevällä painolla: »Te olette uuvuttanut itseänne liian
kauan sairasvuoteen ääressä, neiti Christian, teidän täytyy mennä
vähäksi aikaa kotiin lepäämään.»
»Minä lähden heti kotiin», vastasi Nan-täti hiljaisella, myöntyvällä
äänellä.
Philipin pää oli painuksissa. Tällainen oli siis hänen ensimmäinen
askeleensa parannuksen tiellä. Oi, Jumala häntä auttakoon! Antakoon
Jumala hänelle voimaa, ettei hänen askeleensa horjuisi eikä heikkous,
pelko tai häpeä häntä kääntäisi pois oikealta tieltä.