»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»
»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»
»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan
sen, minä lupaan sen sinulle.»
»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»
Kate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.
»Minä en tahdo pakottaa sinua.»
»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.
Pete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että
tahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen
leikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»
Hän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja
silloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.
»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että
minä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä
sinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut,
Kate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö
sinä häntä rakastat?»
Kate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.
»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt
vääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle
— ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja
uhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi
mutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen
ollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on
nainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä
häntä vielä kaikesta huolimatta?»
Vastaus oli hiljainen kuin huokaus:
»Rakastan.»
»Se riittää,» sanoi Pete.
Hän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava.
»Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta
se minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä
kuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt
minulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»
Kate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.
»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»
»Pikku Katherine!»
»Onko minulla oikeutta häneen?»
Kate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.
»Kuuluuko hän minulle, Kate?»
Kate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen
entistä ystävällisemmin ja lempeämmin.
»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun
saisinko minä ottaa lapsen mukaani?»
Nyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä
suinkaan vie häntä pois!»
»Ah!»
Pete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.
»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»
Pete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä
tuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika
tulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti
mielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette
yhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi
sinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan
talouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»
»Ei».
»Se riittää.»
Sanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään
epäilemisen syytä eikä miettimistä. _Hän_ saa ajatella kaiken muun.»
»Entäs sinä. Pete?»
»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin
pahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka
juon taikka mitä minusta tulee?»
Hän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.
»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen
minunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä
tulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin
kivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä
puhuen.
Kate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan
riippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna
minulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»
»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on
tapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää
lasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja
epätoivonsa suoraan Jumalalle.
Hän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku
tuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi
tarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman
ympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän
olisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa
elämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja
hänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.
Kate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen
käteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi
hänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine
kasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen,
tallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.