Varhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan.
Hänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta
hän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen
vahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä
ja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla
ajattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan:
iloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet
kokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa
huoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä
voinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita,
kuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.
»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut
anteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»
»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.
»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet —
niin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat
olisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut
paljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa
— en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa
tietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei
moni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»
Ääni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan
sitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä
tahtoisin kysyä — tahtoisin tietää----»
Kate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee
minun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun
täytyy totella.»