X.

Autiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu

koskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi

vuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi

jalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla

jakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut

Sulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään.

Pieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven

viereen.

Joku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin

pieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa

eteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn

jälki.

Tämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa

kuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla.

Jem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa.

Vähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia

parannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa

ihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen

kertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut,

oli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia

tunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla

avannut silmänsä.

Puolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli

lähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista

peninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän

palaisi takaisin.

Joku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.

»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.

»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada

ainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin

vaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä

Katesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä

enemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.

Tuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle.

Se oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen

mukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa

tuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että

kurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo

kapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.

Tämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan

ponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet

olivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat

niitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä,

hän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa

ystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari,

oli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat

vuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä.

Unohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten

oli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia.

Toinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri,

kudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä:

suuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi

hyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja

kuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin

ylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus

ja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne

muistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen

siinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin

suurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän

oli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja

kuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli

vielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli

jättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi

hidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös

oli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa.

Lopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen,

jonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän

oli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt

se vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat,

mutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut

— ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut

pensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla

Philipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään

kiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua.

Vihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja

kouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja

niin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes

kääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja

paleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli

pistää omaan taskuun.

Hän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta

samalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa

lausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin

Pete kuuli sen.

»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.

Philip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!

Kuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat

uutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta

arkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli

kokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen

tuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.

Sinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa.

»Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa

ulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?»

tiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka»,

tiesi neljäs.

Pete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli

yhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat

suonenvedon lapaisesti nyrkkiin.

»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.

»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat

koetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.

Jemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä

peloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi

tuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.

Ja nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään.

Hänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli

ajatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi

kaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli

ryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana

hetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.

Merkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin

ihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen

pahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa

valtoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä

kamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä

katsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja

veti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen

hervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete

tiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä

valtasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa

hänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella

sitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.

Mutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida

kuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä

ajatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt

koko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja

herkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa

oli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli

Philipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä

huone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui

kumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia

korviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne

olivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti

elämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne

olivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän

kuunteli niitä.

»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi

— — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen

totuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja

rehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä

voineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut

isän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»

Tämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli

kuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun?

— — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky —

minä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa —

— minun mieheni — — mieheni.»

Pete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli

ryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt

Katen Philipiltä?

»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät

puristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa

minut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna

hallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono

nainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut,

enkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — —

sanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain

petä itseäsi?»

Tämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli

kiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja

aja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin

ja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee

vaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä

kauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on

yömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»

Jem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se

lensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä

tämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan

tulisi?

Pete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa

suunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä

lapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?

»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä

itsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha

onneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista,

että jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi,

karahvi on tyhjä — —»

Pete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin

silmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei

Philip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli

läpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.

»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi

kuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä

olen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? —

— ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin

häntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen

sen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä

kasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten

juhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − −

tuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»

Suuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että

Philip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut

Philipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet

ruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton

sana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä

kidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on

kärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin

kauaksi.»

»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä,

minä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»

Sanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten

hyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — —

kaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut,

ja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän

hiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! —

— minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua

nyt — —»

Vaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet

tarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana:

»Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin

äänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan

kuin häipyen erämaan autiuteen.

Jem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään

kuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa

tulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen

varmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»

»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt

minua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan

tahto.»

Katkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä

hyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi

murtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti

kasvonsa käsillään.

Philip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän

tuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut

jotakin näkyä.

»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys

— — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! —

— tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy

olla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — —

syytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä

täällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»

Tätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja

toinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.

»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen

äänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»

Philip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten,

tuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.

»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli

Pete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä

koko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen

sydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä

oli ankara valitus.

»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua

jotakin?»

Pete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli

tallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.

»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli

Pete, »ei muita kuin minä.»

»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä

Philip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.

Philip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän

avasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten

pysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein.

Peten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut

selvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut.

Riemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä

kuin ihastunut koira.

Vallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena

kuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se

Pete?»

Silloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on

tunnoissaan, Jumalan kiitos!»

»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.

»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani;

sinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»

»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»

»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni,

kaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»

»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.

»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti:

»Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»

Hämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa

minua», hän sammalsi.

»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.

»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.

»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa

Jemmyä johonkin pehmeille paikoille.

Pete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä

ajatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä,

niin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän

sydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän

asteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron

jälkeen.

Philip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin

hän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa

ollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli

jotenkin tullut julkisuuteen.

Jem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip.

»Tietää», vastasi Jem.

»Kaikkiko?»

»Kaikki. Te olette houraillut.»

»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.

Silloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi

te toitte minut tänne?»

»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»

»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.

»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»

»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa

tehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»

Philip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän

vaikeasti pyysi.

»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli

kastellut sientä.

»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen

sisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli,

joka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan,

poikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli

minuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita

alas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli

sukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.

Lapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja

leikitteli ja jokelteli omille varpailleen.

»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.

Seuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo

kädessään.

Sill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla

salaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Konjakkia», vastasi Jem.

»Miksi ei?»

»Se varmaankin on...» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo

portaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem

lisäsi: »myrkytetty.»

Philip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:

»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»

Sill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi

palan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti

siihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.

»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa —

kerrassaan järjetöntä!»

Sinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.

»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori.

Odottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.

»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen.

»Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on

ensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää

kaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»

Pete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai

maistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.

Philip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti

lukea sitä.

»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se.

Pete. Minun silmäni hämärtävät.»

Pete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa.

Paremmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen

valoon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla

äänellä: »_Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät._»

Pete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu»,

hän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi

ammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän

katsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.

Philip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.

Hän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja

luottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin

astui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä

lakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.