IX.

Joskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla

kuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat.

Jonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi

sytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni

pöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille,

jatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän

kiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty,

hän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle

ja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä

epäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän

ajatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä

kädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta

kynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti

ja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava

kynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että

olen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen

kuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja

puhalsi toisenkin sammuksiin.

Hän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin

oli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla

— ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa

kuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.

Huone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat

säteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli

leijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan

taas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön

kivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui

taaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti

alkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli

jonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja

juhlallisin ilmein hän sitä aina teki.

_Kil-kal! Kil-kal!_ Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On

hetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran

epämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului

kumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi

iskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat

hänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että

kivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli.

Kaikki oli nyt yhdentekevää.

Istuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä

valossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen

molemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa

ja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet

häntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli

kohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti

katsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja

ystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne

joita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon

tehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt

jäljelle.

Kun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi.

Kehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti

keinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli

vapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi

katseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä

hänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli

luullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa

merkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli

häneltä riistetty.

Silloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei

hän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai

enemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se

oli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli

luullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema

sitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen

lihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen

sydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.

Mikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken

oli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon

salaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen,

mutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko

totuuden.

»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja

rukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»

»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen

sielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin

eteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä

olit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että

Jumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»

Kuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui

äkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli

hänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi

otus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan

parahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea

hän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa

kääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa

rinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous

hänelle, kirous hänelle!

Kate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen,

isän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka

hän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä,

piiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen

piilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!

Suunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin.

Mustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille

suurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin

jotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli

niinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan

povellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut

kuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli

paljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa

köyhyyden ja kurjuuden.

Pala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän

muisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt

Ballureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet

Englantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä

Philip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne

hän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli

mennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!

Pete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt

Philipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka

Philip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä

väärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä

tahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä

tehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli

tehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin

sydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle,

terveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt

tämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut

antanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt

kädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen

omansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala,

kirottu!

Pete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle,

että Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä

ajatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska

hänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse

hautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut

ääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»

»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari,

vieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja

kunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi,

rakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On

olemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he

menettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen

tasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui

kurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän

tappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi

ja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä

oikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa

humisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli

huutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen

tuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän

on rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on

ryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on

sokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja

nyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»

Juopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi

mörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla

yhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen»,

hän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki,

jotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei?

Hän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää

pyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan

temmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten,

tyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.

Siellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen

kuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui

portista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista

kantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja

soihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön

pimeässä.

»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.

»Teidän ystävänne», vastasi joku.

»_Minun_ ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein

mörisevällä äänellä.

»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.

Pete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka

välkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin,

kuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja

kunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.

»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.

Ja sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin.

Hänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot

olivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti

maata.

Äkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja

pelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja

häikäissyt hänen silmiensä valon.

Kuollut.

Hänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota

vasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon

vuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin

hänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa

häntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.

Kuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle

anteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän

lienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!

Oi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava,

vapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo

sammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa

hulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.