Kynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.
»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus
on havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te
olette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut
yksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette
perustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät
turmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut
toisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä
olisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät
vuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»
Tuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien
silmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli
saavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.
»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä.
Nykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän
ystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni,
herra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»
»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta
— »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa
hallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun
kilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen,
sanotaan psalmissa.»
»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin
välistä.
Sill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui
oikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi
toinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa
itsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian
tutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.
»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee
naisraukka vapaaksi.»
Nainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin
elävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja
päähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta,
sillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten.
Muutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta
huolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden
alkua saapuvan kaupunkiin.
Puoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui
syytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei
kaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten
väliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko
hänen olentoaan.
»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari —
»sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»
Todistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli
oli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli
nähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra
Quarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin
tuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut
toisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta
tämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.
Tuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään
muuta?» hän kysyi.
Sihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy
antamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti
aidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies
kyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta.
Mistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei
vieläkään mitään vastausta.
»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on
niitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat
saaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois
sitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella
levittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»
Sitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan
olentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen
kiertäjiä?»
Naiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän
painautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti
kasvonsa käsillään.
»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului
liikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä
naista hetkeäkään kauempaa.»
Hän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli
naista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei
salissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton
vaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän
puolestanne?»
Pidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.
»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän,
sattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen
hänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»
Tuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.
»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi
seistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä
ketään, joka tuntee teidät?»
Vanki itki nyt hillittömän katkerasti.
»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon
mukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri
olkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella
tuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä
ja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on
oma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja
olemassa.»
Nainen valitti ääneen.
»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa.
Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka
voisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te
olette tullut sinne, missä te nyt olette?»
Nainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin,
kasvot kasvoja, silmä silmää vasten.
»On», hän sanoi, »on _yksi_!».
Tuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet
vapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.
»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään
hyvää huolta.»
Salissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos
vietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet.
»Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse
on?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut,
vaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas
tuomarin asemaa!»
Kun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta
tuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän
näki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla
ujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä
näkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut
hänen päälaellensa.
Pöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten
jonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin
korokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli
hypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui
hänen apunsa.
Tuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella
puolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi
epäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset
hypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.
»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.
»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet
vuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»
»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone
häntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.
»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.
Sitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin
virkapukuineen Peten taloon.