Sill'aikaa kuin tuomari astui arvokkaasti korokkeellensa ja
ihmiset käräjäsalissa nousivat seisoallensa osoittaakseen hänelle
kunnioitustansa muuan onneton, väsynyt raukka laahusti pitkin tietä,
joka johti maaseudulta kaupunkiin. Se oli eräs nainen. Hän oli
ilmeisesti kulkenut kaukaa, sillä niin raskaat ja hitaat olivat hänen
askeleensa. Kuljettuaan aina vähäisen hän lepäsi, ei istuen, vaan
seisten, kun hän tuli porteille, joista tie erkani pelloille, hän
raskaasti nojasi ylimmäistä poikkipuuta vasten.
Kun hän pimeiltä kujilta ehti valaistuille kaduille, hän hetkeksi
kiirehti askeleitaan; sitten ne hidastuivat ja taas hän kiirehti niitä.
Hän hiipi aivan talonrivien vieritse kuin karttaaksen huomiota. Missä
suinkin oli mahdollista, hän käytti huonoimmin valaistuja oikokatuja.
Jos joku olisi seurannut häntä olisi hän huomannut, että kulkija tunsi
kaupungissa jokaisen kulman ja nurkan.
Tuskin voisi kuvitella ihmistä, joka ulkomuodoltaan onnettomamman
näköinen. Ei siksi, että hänen vaatteensa olisivat olleet niin
kurjat, vaikka nekin olivat kuluneet ja ryysyiset, vaan koko hänen
arka, häpeilevä olentonsa, joka oli kuin kulkurikoiran silloin, kun
kelvottomat lapset sitä hätyyttävät. Hän oli puettu vanhan vaimon
tavalla — pitkään, kotikutoiseen, man-saarelaiseen sinivaippaan, joka
pii leuan alle kiinnitetty suurella haalla ja huppukaulus oli tarkasti
vedetty pään yli. Mutta huolimatta vanhan vaatteista ja epävarmasta
askeleesta, hän kuitenkin teki nuoren vaikutuksen. Missä maalaisnaisten
valkea myssynpitsi pistää esille hupun alta, sieltä vilkahti harso,
joka varmaankin oli kiinnitetty hattuun.
Hänen omituinen ja harvinainen ulkomuotonsa kiinnitti muutamien
huomiota. Naiset tulivat ulos taloistansa ja pistäytyivät kadun yli
tervehtimään naapuriansa voidakseen samalla tarkastaa tuota kulkijaa.
Vieläpä pojatkin nurkissa leikkiessään kääntyivät katsomaan hänen
kulkiessaan ohi.
Erittäin suuresti ei häntä kuitenkaan huomattu. Koko kaupunkia
kiihoitti aivan toiset asiat. Kadut lainehtivat ihmisiä tulvillaan.
Kaikkien matka kävi samalle suunnalle. Määränpäänä oli käräjätalo.
Kolmelta puolelta olivat ihmisjoukot piirittäneet käräjätalon täyttäen
kadut ja käytävät, vielä aidan sisäpuolellakin koko vihreän nurmikon.
Neljännellä sivulla kulki pimeä kuja, josta aukeni portti vankilan
pihaan ja samaa käytti myöskin tuomari kulkiessaan. Akkunat olivat
valaistut ja osaksi auki. Muutamat uteliaimmat olivat tunkeutuneet
aivan seinän viereen voidakseen kuulla, toiset olivat kiivenneet
akkunan pieliin voidakseen nähdä. Avaran ovikäytävän ympärille oli väki
ahtautunut yhteen rysyyn koettaen pysytellä siinä kuin takkiaiset.
Nainen oli ehtinyt torin ensimmäiseen kulmaan, kun ovi heitettiin auki
ja aukon yläosasta virtasi valojuova ihmisjoukon yli. Eräs mies astui
ulos. Hän tunkeutui väkijoukon läpi portille ja ihmisjoukko vyöryi
hänen ympärillään kiihkeästi kysellen.
»Ihmeellinen», hän sanoi, »ihmeellinen oli tuomarin puhe. Ah, hän on
todellinen Daniel, joka on tullut tuomitsemaan syntistä ihmissukua.
Sääli Tom-parkaa — hän joutuu kyllä vankeuteen. Surkuttelen vanhaa
ystävää — mutta Jumalan tahto tapahtukoon! Älköön ystävyyden ja
mielisuosion side olko ansana teidän askeleissanne — viisi vuotta hän
nyt ainakin saa eikä hän varmaankaan niin kauan elä.»
Puhuja oli Caesar. Hän astui kadun yli »Mitreen». Nainen vapisi ja
kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän astui sukkelammin kuin koskaan ennen.
Mutta juuri kun hän oli kompastua epätasaiseen katukivitykseen, hän
kuuli äänen, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Silloin hän oli vankilan
portilla, joka oli auki. Myöskin ovi pihalta tuomarin huoneeseen
oli selko selällään, aivan kuin olisi tahdottu saada raitista ilmaa
ihmisjoukon täyttämään huoneeseen.
»Puhukaa totta, älkääkä pelätkö», sanoi ääni. »Muistakaa, että
vaikkakin tietämättömyydestä täällä on tänä päivänä puhuttu paljon
turhaa, onpa muutamilla ollut rohkeutta myöskin vannoa väärin — Jumala
ja rikollisten omatunto tietävät kyllä, että molempia on tapahtunut —
totuus on voimakkain ja lopuksi voittaa.»
Onneton kulkija seisoi pimeässä vavisten. Hän puristi kätensä
rinnoilleen viitan alla, pää painui alas ja huulilta pääsi puoliksi
pidätetty valitushuuto. Hän tunsi äänen. Kuinka suloista olikaan kerran
ollut kuulla tuota ääntä. Se oli kuiskaillut hänen korvaansa rakkauden
sanoja. Se oli tuomarin ääni. Hän puhui oikeusistuimelta ja kiihkeästi
ihmiset kuuntelivat hänen sanojaan. Ja kulkija seisoi muurin varjossa
vankilan pihalla pimeässä.
Kulkija oli Kate. Oli totta, että hän oli ollut Lontoossa, mutta
valhetta oli, että hän siellä olisi elänyt häpeässä. Kuudessa
kuukaudessa hän siellä oli vaipunut köyhyyden ja puutteen syviin
kuiluihin. Eräänä päivänä hän oli tavannut Rossin. Tämä oli juuri
äskettäin tullut Man-saarelta ja kertoi lapsen sairaudesta. Samana
iltana oli Kate kääntynyt kotimatkalle. Kolme viikkoa sitten hän oli
saapunut tälle saarelle sairaana, masentuneena ja tyhjin kukkaroin.
Satoi lunta ja ilma oli purevan kylmä. Pyörällä päästänsä ja kankeana
vilusta hän oli vetäytynyt muutamaan yksinäiseen taloon, jossa oli
pyytänyt suojaa, kunnes paha ilma asettuisi.
Talossa asui kolme henkeä: kaksi vanhaa veljeä ja vanha sisar, jotka
koko ikänsä olivat eläneet yhdessä. Tässä talossa hän oli sairastanut
kolme viikkoa ja vaipan oli se vanha vaimo heittänyt lähtiessä hänen
kovin ohuestipuetuille hartioilleen.
Päästyään takaisin kierteleville kujille Kate tajusi, kuinka hyödytöntä
hänen matkansa oli ollut. Hän oli kuin merimies, joka saa hälyttäviä
uutisia kotoa johonkin vieraan maan satamaan eikä sitten kuule mitään,
ennenkuin kuukauden kuluttua laskee kotirantaan. Kuukausi oli kulunut.
Niin paljon oli voinut tapahtua. Lapsi oli saattanut parantua tai oli
kuollut ja haudattu. Siitä huolimatta hän kulki eteenpäin.
Lontoosta lähtiessään hänen sielunsa oli ollut täynnä katkeruutta
Philipiä kohtaan. Hänen syynsä oli, että hän oli joutunut eroon
lapsestaan. Hänen täytyi palata. Jos hän tuotti Philipille häpeää,
oli tämän se kärsittävä. Hänen lähestyessään kotia tämä kostonhalu
hävisi. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanomaton kaiho saada olla
pienokaisen läheisyydessä ja oman alennuksen tunto. Jokaiset tutut
kasvot muistuttivat hänelle häpeästä johon hän sitten viime näkemän
oli joutunut. Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei uskaltanut puhua, hän ei
uskaltanut paljastaa itseään.
Kun hän seisoi pimennossa vankilan aidan vieressä kuunnellen Philipin
lumoavaa puhetta, kuului hiljainen sihinä, jota seurasi täydellinen
hiljaisuus, kuten juuri ennenkuin raketti lentää ilmaan. Tuomari oli
lopettanut; ihmiset salissa alkoivat hengittää kuuluvasti ja liikkua
paikoillaan.
Minuuttia myöhemmin Kate oli vanhan kotinsa luona, joka ei enää ollut
hänen ja joka hänen mielessään herätti monia surullisia muistoja. Se
näytti pimeältä ja ilottomalta. Kynttilä paloi salissa, mutta nyt se
rätisi lopuillaan ja pian sammahti kokonaan, kun hän tuijotti akkunaan.
Matkansa viimeisellä taipaleella hän oli miettinyt, miten hän
menettelisi. Hän hiipisi hiljaa taloon tarkaten kuuluisiko lapsen
ääniä. Jos hän kuulisi ja saisi selville, että lapsi voi hyvin,
hän olisi tyytyväinen ja kääntyisi takaisin. Ja ellei hän kuulisi,
jos lapsi olisi poissa, eikä enää siellä, jos se olisi taivaassa,
silloinkin hän menisi — Jumalan yksin tiesi, minne.
Tie oli tyhjä ja äänetön. Vapisevin sormin hän avasi portin haan ja
astui pari askelta pihaan. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän astui
vielä pari askelta ja kuunteli henkeä pidättäen. Mitään ei saattanut
erottaa. Hänen rohkeutensa lannistui yhä enemmän. Hän kuvitteli
mielessään, että jos lapsi eli jossain, tuntui hänen hengityksensä
ilmassa ja pienen äänensä helinä kaikkialla. Sitten hän muisti, että
hetki oli myöhäinen, että vaikka lapsi olisikin elossa ja terve, hänet
olisi jo kylvetetty ja pantu vuoteeseen. »Minähän olen aivan hullu»,
hän ajatteli ja asteli hiukan eteenpäin.
Hän oli ajatellut hiipiä arkihuoneen akkunaan ja kurkistaa sisään,
mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, jokin kiiti käytävää häntä vastaan.
Se, oli koira, joka haukkui raivokkaasti. Äkkiä se vaikeni ja alkoi
kieppua hänen ympärillään. Silloin tällöin se haukahteli, mutta äänessä
soi riemu ja jälleennäkemisen ilo. Se kiiti käytävää taloon, mutta
palasi taas haukkuen, hyppien ja ulvahdellen takaisin.
Peläten tulevansa huomatuksi heti paikalla Kate hiipi vanhan puun alle
ja odotti. Ketään ei tullut talosta pihalle. »Ketään ei ole kotona»,
hän sanoi itselleen ja samalla iski mieleen ajatus, että myöskin lapsi
oli poissa, tehden hänet sanomattoman onnettomaksi.
Siitä huolimatta hän astui eteiseen ja kuunteli taaskin. Sisältä
ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kooten kaiken rohkeutensa
hän työnsi oven auki sormensa päillä. Se kahisi kaislassa, jota
oli levitetty lattialle. Säikähtäen tuota ääntä hän päästi heikon
huudahduksen ja vetäytyi vavisten takaisin. Mutta taas oli kaikki
hiljaa. Liedestä heijastui kattoon ja seiniin punertava valo. Hänestä
tuntui, että huone oli tavattoman tyhjä, mutta sellaisen tutkimiseen
hänellä ei ollut aikaa. Hitaasti ja varovasti hän astui sisään.
Silloin hän kuuli unista kitinää, joka pani hänen olentonsa jokaista
säiettä myöten väräjämään. Nyt hän oli nähnyt, mitä hän etsi — kehdon,
jonka kuomu oli oveen ja jalat lieteen päin. Sinä hetkenä hän oli
vuoteen vieressä polvillaan, huudahdellen ja puhellen pienokaiselleen,
joka oli niin paljon muuttunut ja tuoksui maidolta ja unelta:
»Lemmikkini! Oma lapsikultani!»
Juuri samassa Pete kulki taloon puutarhan käytävää. Koira hyppeli
iloisesti haukkuen hänen ympärillään. »Kate on kuollut!» hän toisteli.
»Mies valehteli. Hän on kuollut.» Nämä sanat huulillaan hän juhnusti
raskaasti taloon. Silloin hän tajusi, että sinne oli tullut joku
ennen häntä. Ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet toimittaa tämän
tiedon hänen aivoihinsa, olivat sen tehneet korvat. Hän kuuli äänen,
jonka hän hyvin tunsi, vaikkakin sen muisto tuntui kaukaisella ja
häipyneeltä, kuin jostain unten takaa, pimeyden ja unen salaperäisiltä
mailta. Lempeä, hyväilevä ääni puheli: »Oma ihana lapsukaiseni. Rakas
rusohohteinen, suloinen lemmikkini! Oma lemmikkini, lemmikkini!»
Pete näki naisen polvillaan kehdon vieressä molemmat kädet haudattuina
siihen aivan kuin syleilläkseen nukkuvaa lasta. Päähine oli heitetty
ja pää oli paljas. Valo lankesi hänen kasvoilleen ja Pete tunsi hänet.
Hän vei kätensä silmilleen aivan kuin pyyhkien pois tuon näyn, mutta
se kesti yhä. Hän koetti puhua, mutta kieli oli kankea. Hän seisoi
liikkumattomana ja tuijotti häneen. Hän ei voinut siirtää katsettaan
hänestä.
Kate kuuli ovea avattavan ja kohotti kauhuissaan päätään. Pete seisoi
hänen edessään raivostunut ilme kasvoillansa. Ilme muuttui ja hän
katsoi häneen kuin aaveeseen. Kuin pelko olisi hänet vallannut hän
kysyi: »Kuka sinä olet?»
»Etkö sinä tunne minua?» vastasi toinen ujosti.
Näytti kuin hän ei olisi kuullut. »Se on sitten totta», luin mutisi
itseksensä. »Mies ei valehdellut.»
Kate tunsi polviensa vapisevan. »Minä en ole tullut tänne jäädäkseni»,
hän änkytti. »Minulle sanottiin, että lapsi oli kipeä, enkä minä voinut
olla tulematta.»
Vieläkään Pete ei puhunut. Katsoessaan hänen kasvonsa muuttuivat
kauheiksi. Tuskan hiki kohosi hänen otsallensa.
»Etkö sinä tunne minua, Pete?» kuiskasi Kate avuttomana.
Yhä Pete seisoi katsellen häntä terävin, melkein uhkaavin ilmein.
»Minä olen Katherine», sanoi Kate katse maahan luotuna.
»Katherine on kuollut», sai Pete hajamielisesti sanotuksi.
»Oh, oh!»
»Hän lepää haudassaan», toisti Pete.
»Oh, jospa hän todellakin olisi päässyt hautaan!» sanoi Kate peittäen
kasvonsa käsillään.
»Hän on kuollut ja haudattu ja mennyt ainaiseksi pois tästä talosta»,
lisäsi Pete.
Hän ei suinkaan ajatellut ajaa häntä ulos, hän vain lausui
tarkoituksettomia sanoja suunnattomassa tuskassansa, mutta Kate ymmärsi
ne poistumiskäskyksi.
Seurasi hetken äänettömyys, ja sitten Kate virkkoi paljastaen kasvonsa:
»Minä ymmärrän — kyllä minä ymmärrän, minä menen. Minun ei olisi
pitänyt tullakaan takaisin — minä tiedän sen. Mutta minä menen nyt.
Minä en kiusaa sinua kauemmin. Minä en enää milloinkaan palaa.»
Hän suuteli lasta intohimoisesti. Pienokainen hieroi kasvojaan pienellä
nyrkillänsä, mutta ei herännyt. Kate veti päähineen paikoilleen ja
laski harson silmillensä. Sitten hän vaikeasti nousi seisoalleen,
seisoi hetkisen katsellen ympärilleen, päästi heikon huudahduksen ja
hävisi ovesta.
Kun hän oli mennyt lyyhähti Pete sanaa virkkamatta ja päästämättä
pienintäkään huudahdusta tuolille lieden ääreen, vei kätensä kehdon
laidalle ja alkoi heiluttaa. Hetkisen kuluttua hän kohotti päänsä
katsellen taaksensa kuin olisi juuri herännyt tuntoihinsa ja virkkoi:
»Mitä?»
Sieluun sopii kerrallaan vain yksi järkyttävä tunne. Vasta nyt Pete
alkoi puhella itselleen: »Hän on elossa! Hän on täällä!» Ilma talossa
tuntui muuttuvan suloiseksi hänen läsnä-olostansa. Vaiti!
Hän nousi seisoalleen. »Kate!» hän huusi hellästi, hyvin hellästi,
aivan kuin hän olisi lähellä ja aivan juuri astunut kynnyksen yli.
»Kate!» hän huudahti äänekkäämmin.
Sitten hän meni eteiseen ja hoippui pitkin käytävää huudellen uudestaan
ja uudestaan äänessään sanomaton tuska ja hellyys:
»Kate!» Kate! Kate!»
Mutta Kate ei kuullut häntä. Pete seisoi ja työnsi porttia avatakseen
sen, kun äkillinen tuska lävisti hänen olentonsa ja valitus kohosi
hänen rinnastaan.
»Parasta on, että hän on kuollut», hän ajatteli ja palasi hoiperrellen
kuin juopunut takaisin taloon.
Hiillos näytti mustalta, kuin olisi se sammunut. Hän istahti tuolilleen
pimeässä pureskellen sormiaan, ettei huutaisi.