Kuvernööri ei voinut unohtaa Tynwaldin päivää. Mielikuvituksissaan hän
suurenteli nöyryytyksen merkitystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut ja
päätti, että hänen vaikutusvaltansa saarella oli kokonaan lopussa. Hän
myi hevosensa ja vaununsa ja käyttäytyi kuin mies, joka odotti saavansa
virkaeron.
Philipille hän ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla närkästystään.
Kuitenkin hän oli muussakin kuin tässä asiassa pettynyt Philipin
suhteen. Hän oli joutunut häväistyksen alaiseksi, ja huomasi samalla,
että hänen täytyi luopua salaisesta toivostaan saada Philip vävykseen.
Mutta kun aseen varsi katkesi hänen käteensä, kun se oli liian suuri
kävelykepiksi ja sopimaton kainalosauvaksi, ei hän kuitenkaan tahtonut
rikkoa sitä. Joko jalosukuisen miehen sisäisestä vaistosta tai oman
voiman tunnosta hän jatkoi alkamaansa tietä ja edelleenkin osoitti
Philipille runsain määrin suosiotansa. Kun hän uuden vuoden alusta
vaimoineen ja tyttärineen matkusti Lontooseen ehdotti hän Philipiä
sijaisekseen.
Philip ei käyttänyt valtaansa väärin. Koska hän oli vuosisadan
suurimman man-saarelaisen pojanpoika ja omasi itsekin suuria lahjoja,
oli saari kyllä valmis huutamaan hänet päämieheksensä. Ainoa, mikä oli
häntä vastaan, oli hänen oma raskasmielisyytensä. Se lisäsi kuitenkin
ihmisten mielenkiintoa häneen, vaikkakin tavallansa vähensi heidän
mielisuosiotaan. Rouvat alkoivat kuiskailla, että hän oli rakastunut ja
että hänen sydämensä oli »mennyttä kalua». Mutta vanhoja tovereitansa
hän ei unhoittanut. Kaikki tiesivät, miten eräs hänen ystävistään oli
muuan kalastaja — väärän koivun kautta hänen serkkunsa — joka oli ollut
hullu ja tuhlannut koko omaisuutensa.
Pyhän Birgitan päivänä Philip istui tuomarin käräjiä Ramseyssä. Lumi
oli sulanut ja maa tuoksui orvokeilta. Tuntui kuin orvokit, jotka eivät
vielä olleet kohonneet maan pinnalle, olisivat kuitenkin tavallansa
muistuttaneet olemassaolostaan. Aurinko, joka oli viikkoja pysytellyt
piilossa, paistoi sinä päivänä täydeltä terältä. Ilma oli lämmin ja
taivas sininen. Istuntosalissa oli akkunain yläosa laskettu alas,
auringon säteet tervehtivät tuomaria hänen istuessaan korokkeellaan,
ja kevättuuli leikki hänen hopeanharmaalla tuomarinperuukillaan.
Joskus, kun ihmisten kärisevät äänet vaikenivat, kuului ulkoa puistosta
lintujen iloinen laulu.
Istunto tutkintoineen oli pitkä ja ikävä. Esillä oli Mustan Tomin
juttu. Kulkutaudin aikana hän oli esiintynyt ihmetohtorina. Ensin
hänet oli haastettu maistraattiin ja pormestari oli tuominnut hänet
vankeuteen, josta hän kuitenkin Peten takuulla oli toistaiseksi
vapautettu, mutta kun oli yrittänyt paeta, oli hän tämän oikeutensa
menettänyt. Todistajia oli paljon, ja monet pitkien matkojen päästä.
Tahdottiin saada juttu päätökseen samana päivänä. Kello viisi
iltapäivällä tuomari nousi ja sanoi: »Oikeus ottaa nyt tunnin loman,
hyvät herrat.»
Philip virkistäytyi tuomarin huoneessa istuntosalin vieressä —
Jem-y-Lord oli mukana — sitten hän heitti yltään virkapuvun ja
hiipi vankilan pihan läpi, josta nurkan taitse kääntyi sivukujaa
Jalavaharjuun.
Ilta oli nyt aivan pimeä. Taloa valaisi vain takkatuli, jonka liekit
virvoina leikitellen heijastivat avoimen eteisen ovesta pimeään yöhön.
Philip hämmästyi kuullessaan omituisia ääniä sisältä. Ensin siellä
naurettiin, sitten laulettiin ja naurettiin taas. Kenenkään huomaamatta
hän oli päässyt eteiseen. Hän katsoi avoimesta ovesta sisään ja
kuunteli.
Huone oli tyhjempi kuin koskaan ennen — pöytä, kolme tuolia, kehto,
astiakaappi ja nurkkahylly, siinä kaikki. Nancy istui takan ääressä
lapsi sylissään. Pete oli nelinryömin lattialla, johon oli levitetty
kaisloja, ja lauloi:
»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla,
On takassa jo tuli ja kaislat lattialla.»
Sitten hän painoi päänsä alas ja mörisi kuin villi eläin samalla
hyppien ja kömpien lapsen luo, joka huitoi käsillään, jokelsi ja nauroi
niin, että oli »tikahtua».
»No, nyt lakatkaa, te suuri mammutti, lakatkaa», komenteli Nancy. »Se
ei tee hyvää lapselle — se on ihan varmaan vaarallista.»
Mutta Peten sydämelle tuotti pienokaisen riemu sellaista tyydytystä,
ettei hän voinut kieltää itseltänsä iloa saada nauttia siitä hieman
kauemmin. Heittäen kuperkeikkaa huoneen toiseen päähän hän vonki
takaisin haukkuen kuin koira. Silloin lapsi nauroi taaskin ja nauru
helisi kuin hopeakellot hänen pienessä kurkussaan.
Tätä nähdessään Philip tunsi kurkkuansa kurovan ja tuska alkoi polttaa
hänen povessaan. Hänen olentonsa valtasi sama outo kaiho kuin kerran
ennen — sama ja kuitenkin toinen, tuskallisempi, mustasukkaisempi,
haikeampi. Tässä paikassa hänen ei tulisi viipyä. Hän ajatteli
huomaamatta hiipiä takaisin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä,
oli Pete huomannut hänet, vaikka olikin lattialla selällään nostellen
ja laskien lasta kuin vetoharmonikkaa tai heitellen edestakaisin kuin
sukkulaa.
»Kas ihme, herra tuomari! Sisään sisään, hyvä herra, astu sisään!»
huusi Pete katsellen päänsä yli ovelle. Sitten hän antoi lapsen
takaisin Nancylle ja hyppäsi seisoallensa.
Sairaana kaihosta ja ikävästä Philip astui sisään ja istahti tuolille
Nancya vastapäätä.
»Sinä ihmettelet minua, herra tuomari, sen hyvin tiedän», puheli Pete.
»Se onkin luonnollista, itsekin minä itseäni ihmettelen. Luulin,
etten enää koskaan saisi ilonpäivää nähdä, ja vaikka taivas olisikin
kirkas ja sininen, ajattelin, että se vain tekisi minun murheeni sitä
suuremmaksi. Mutta mitäs Man-saaren runoilija sanookaan? »Sun tahtos,
suuri Luoja, on mun.» Sen minä nyt täydellisesti ymmärrän. Siitä asti
kuin lapsi alkoi parantua, minä olen ollut onnellisempi kuin koskaan
ennen elämässäni.»
Philip mutisi joitakin jokapäiväisiä sanoja ja pisti peukalonsa lapsen
käteen. Pienet sormet tarttuivat siihen heti aivan kuin merivuokon
pehmeät tuntojalat.
Pete veti lähelle kolmannen tuolin ja kaikkien huomio kiintyi nyt
lapseen. »Se on kasvanut», sanoi Philip hiljaa.
»Ja on tullut niin hurjan viisaaksi», kehui Pete. »Sinä et usko, mutta
sillä on pää kuin partaveitsi ja muisti kuin almanakalla. Saatpa nähdä.
Kuulehan nyt — miten lehmä panee, lemmikkini?»
»Muu-u», matki pienokainen.
»Siinä sen nyt näet!» huudahti Pete suunniltaan riemusta.
»Se tietää myöskin, mitä koira sanoo», lisäsi Nancy.
»Kulti, mitä Tuomari sanoo?»
»Vou — vou!» vastasi lapsi.
»Kuulepas vain!» ihasteli Pete kääntyen Philipiin yhä enemmän
ihmetelläkseen lapsen yliluonnollista viisautta. »Mutta kumma, kun Tom
Hommyn poika — suloinen pikku veitikka muuten — ei puhu vielä yhtään
sanaa, vaikka on kuusi viikkoa tätä vanhempi.»
Kuultuaan nimeään mainittavan koira oli hiipinyt esille pöydän alta.
Lapsi alkoi heti jokellella leikkien sen kanssa pienillä jaloillaan,
hieroen niitä yhteen ja kiemurrellen voimainsa takaa Nancyn polvilla.
»Herra nähköön sitä pikku lemmikkiä, on kuin ankeriasta pitelisi»,
huudahti Nancy. »Istu hiljaa, no kuuletko?» ja pienokainen asetettiin
taas oikealle paikalleen syliin.
»Jaksaahan tuota nyt pitää», sanoi Pete. »Se vain tahtoo vapautua
pienistä kengistään ja sukistaan.» Sitten hän puhui lapselle: Um — am
im lum la loo? Niin juuri! Minä en kyllä ymmärrä, mitä tuo merkitsee,
mutta se ymmärtää, näetkös. Ah, lapsi opettaa minua niin kauheasti.
Kuunnellessani sitä minulle johtuu mieleen tuhansia asioita. Jaa,
jaa, kaikki me olemme vain suuria lapsia, vaikkemme ehkä olekaan noin
viisaita. Sillä tavalla maailma pysyykin iäti nuorena, ja Jumala sitä
auttakoon, kun me kaikki olemme tulleet niin viisaiksi, ettei meissä
ole ollenkaan jäljellä lasta.»
»Nyt on aika nuorten neitien laskeutua levolle», sanoi Nancy nousten
ylös laittaakseen pikku Katherinen kylvyn kuntoon.
»Annapas minun pitää sitä pikku veitikkaa vähän sitä ennen», sanoi
Pete, ja kun Nancy tahtoi viedä lapsen pois huoneesta, hän veti sen
syliinsä peittäen sen pienen avoimen suun lukemattomilla suudelmilla.
»Sinun osasi ei ole, veliseni, kovin ihastuttava, kun saat katsella,
miten vanha isähupakko leikkii pienokaisensa kanssa», myhäili Pete.
Philipin vastaus oli katkonainen ja epäselvä. Kyyneleet olivat
kohonneet hänen silmiinsä ja niitä peittääkseen hän käänsi päänsä
sivulle. Luullen että toinen katseli tyhjiä seiniä Pete alkoi kehua
hyvinvointiansa aivan kuin koko saaren kauppa olisi riippunut hänestä.
»Kalastus näihin aikoihin on suunnattoman tuottavaa, Phil. Minä välitän
turskaa aivan tavattomat määrät. Minä saan alituiseen postiosoituksia,
merkkejä ja mikä ne kaikki muistaakaan. Seitsemän shillingiä ja kuusi
penceä sain minä tässä moniaanakin päivänä Liverpoolista — ja mitä minä
muuta saankaan!»
Nancy toi pienokaisen takaisin ja nyt sen hohtavat kiharat olivat
kosteat.
»Mitäs nyt? Nuori neiti tulee sisään yöpuvussaan!» hymyili Pete.
»Ja siinä oli työtä, ennenkuin minä sain sen ylle», kertoi Nancy. »Hän
ei tahdo ei, ei vaikka mitä! Tuossa, kuivatkaa sen tukkaa sill'aikaa,
kun minä lämmitän illallisen.»
Pete kääri villatakkinsa hihat kyynärpäitten taa, otti lapsen
polvelleen ja alkoi käsiensä välissä kuivata sen hiuksia laulaen.
»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla.»
Nancy laksutteli edestakaisin puukengissään, murensi korppuja maitoon
ja asetti pienen kattilan tulelle.
»Antakaa se minulle, Nancy», sanoi Philip ja kumartuen hiilloksen yli
hoiteli kattilaa. Lapsi katseli häntä ihmeissään.
»No, mutta katsopas sitä, Philip», sanoi Pete. »Se ihmettelee sinun
hommiasi. Etkö sinä tunne tätä herrasmiestä, lemmikkini? Ah, mutta setä
tuntee sinut!»
Kattila kiehui ja Philip antoi sen Nancylle takaisin.
»Menepäs hänelle — no, lähdepäs nyt», puheli Pete. »Mene kummillesi.
Hän olisi samalla sinun kaimasikin, jos sinä olisit ollut poika.
Menepäs nyt», ja hän ojensi karvaisia käsiänsä, kunnes lapsen jalat
koskivat lattiaan.
Philip kumartui ottaakseen pienokaisen, joka hymyili kaisloille
ja sätkytteli jaloillaan kuin rumpukapuloilla; sitten se asettui
jaloillensa seisomaan, pyörähti ympäri Peten käsissä, painoi
värähtelevän alahuulensa pitkälle ja päästi pelästyneenä kauhean porun.
»Ah, se kyllä tuntee oman isänsä, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete
kätkien pienokaisen rinnoilleen.
Philip painoi päänsä alas ja koetti nauraa. Kauhea aavistus ja pelko
oli vallannut hänet — hän tunsi, että sovituksen tuli käydä tämän
lapsen kautta.
»Tahdotteko syöttää sitä itse, Pete?» kysyi Nancy. Hän oli kaatanut
keitosta lautaselle ja maisteli sitä. »Hän on niin taitava
lapsenhoitaja, ettei herra tuomari voi arvatakaan. Oikea mestari hän
on.» Sitten hän kumartui katsomaan, miten illallinen maistui. »Mutta,
rakas neitiseni, eikö ole rahtuakaan unta silmissäsi tänä iltana?»
»Ei, vaan nyökyttelee, hymyilee ja livertää kuin rastas puun oksalla»,
vastasi Pete. Hän kaateli lusikasta ruokaa lapsen suuhun ja keräsi
lusikkaan leualle valuvat liiat tipat. »Se luulee, että uni on sen
pahin vihollinen ja taistelee sitä vastaan jokaikinen ilta. Jumala sitä
siunatkoon, siitä tulee kauniimpi kuin kenestäkään meistä ja myöskin
onnellisempi, vaikkakin ehkä saa taistella sen puolesta toisella
tavalla kuin me.»
»Usein se nukahtaa lusikka suussa ja silloin se näyttää oikealta pikku
enkeliltä», kertoi Nancy.
»Tänä iltana hän ei juuri huomaakaan muita kuin kumminsa», arveli Pete.
»No, katso sinä vain häneen. Sinä olet hänelle kiitollisuuden velassa
elämästäsi, sinä pikku hupakko. Ja ihme ja kumma, sinä olet myöskin
tavattomasti hänen näköisensä.»
»Eikös olekin?» iski Nancy. »Enkös minä itsekin ole sitä ajatellut?
Ei hän voisi olla enemmän hänen näköisensä, vaikka olisi hänen oma
lapsensa, vai mitä? Nuo kiharat ja nuo silmät Aivan samat!»
»Jos se olisi ollut poika, niin — —», alkoi Pete.
Mutta Philip oli noussut palataksensa käräjätaloon, ja Pete lisäsi
toisella äänellä: »Viivy vielä hetkinen, veliseni — minä tahdon näyttää
sinulle jotakin. Tässä, otapas, Nancy, tämä pois.»
Pete sytytti kynttilän ja näytti tietä saliin. Se oli aivan tyhjä
huonekaluista, mutta yhdessä nurkassa oli jakkara, muutamia vasaroita
ja kivitalttoja ja suuri kivenjärkäle.
Kivi oli hautapatsas.
Pete lähestyi sitä juhlallisesti, valaisi kynttilällä sitä edestä ja
sanoi hiljaisella äänellä: »Se on hänelle. Minä olen itse sitä tehnyt
ja se on kestänyt koko talven ja olen ollut työssä joka ilta ja rumilla
ilmoilla päivälläkin. Tänä iltana toivon saavani sen valmiiksi ja jos
Jumala suo, huomenna minä kuljetan sen Douglasiin.»
»Onko se — —» alkoi Philip, mutta ei voinut jatkaa.
Kivi oli yksinkertainen jyrkäle, pyöreä yläpäästä, hiottu kulmista,
kiilloitettu edestä ja hakattu takaa sileäksi, mutta siinä ei ollut
mitään vertauskuvaa, ei nimeä eikä tunnuslausetta.
»Etkö sinä pane siihen mitään nimeä?» kysyi Philip vihdoin.
»En», vastasi Pete.
»Et?»
»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen lukenut siitä vanhasta
kirjasta, että enkeli herättää haudoista kaikki kuolleet viimeisenä
päivänä.»
»Entäs sitten?»
»Ja minä olen ajatellut, että hän kulkee hautakiveltä hautakivelle,
lukee nimet ja kutsuu heitä sitten tuomiolle — muutamia, kuten
sanotaan, iankaikkiseen elämään ja toisia iankaikkiseen vaivaan.»
»Niinkö?»
»Niin, ystäväni, minä olen ajatellut, että kun tulee tämän hautakiven
luo eikä näe siinä mitään nimeä.»
Pete alensi äänensä kuiskaukseksi — »ehkä hän menee ohi ja jättää
syntisraukan sinne lepäämään rauhassa.»
Hoippuessaan pimeää kujaa takaisin käräjätalolle Philip ajatteli: »Se
oli valhe silloin, mutta nyt se on totta. Sen _täytyy_ olla totta. Hän
on varmaankin kuollut.» Tämä varmuus tuotti jonkinlaista tyydytystä.
Se oli tälle kurjuudelle loppu — onneton ja surullinen loppu, jossa
jotenkin luikertelemalla pääsi livahtamaan vapaaksi kohtalon käsistä.
Se ei ollut sellainen, kuin hän oli ajatellut ja aikonut, mutta hän
koetti kuitenkin sovittautua olosuhteitten mukaan.
Sitten hän muisti lasta ja ajatteli: »Miksi minä häiritsisin sen
rauhaa? Miksi minä kiusaisin Peteä? Minä suojelen ja seuraan sen
askeleita läpi elämän. Minä varjelen häntä ja keksin kyllä keinon pitää
hänestä huolen. Minä täytän velvollisuuteni lasta kohtaan. Hänen ei
koskaan tarvitse kärsiä minkään puutetta.»
Hän aikoi juuri pistää avaimen vankilan pihan oveen, kun joku kulki ohi
ja katsahti häntä silmiin pysähtyen juttelemaan.
»Kas, onko se tuomari Christian?»
»On kyllä, tohtori. Hyvää iltaa!»
»Oletteko te kuullut uutisia Ballawhainesta? Vanha herra sai tänä
aamuna toisen halvauskohtauksen.»
»Ei, en minä ole kuullut. Toisen? Sepä on surullista.»
Palattuaan huoneeseensa Philip puki virkapuvun ylleen ja astui
oikeussaliin. Se oli nyt monin kynttilöin valaistu ja tungokseen
asti täynnä väkeä. Tuomarin noustessa korokkeelleen nousivat kaikki
seisoallensa.