»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla
On takassa jo tuli ja kaislat — —»
»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa
kuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa
ja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken
unohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»
Nancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen
ympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen,
mutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi
pienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan
Sulbysta, Pete?»
»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.
»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.
Hän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin
hiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä
kuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun
valkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan
nirske kivessä.
Pete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut
kädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä,
jotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen
mustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin
Pete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa
ja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä
tyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä
siinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen
muotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.
Lapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava
valo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille
selvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset
hämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa
saattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa.
Pete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen
ennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.
Seuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja
painoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista
juonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on
aivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»
Kauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta
hänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti
pimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne
loistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä
lasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.
Hän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen.
Mutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän
lakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla
muistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin
hänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu
kotiin.
Hän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän
pidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki
seurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli
oman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden
ääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella
seinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut
kääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa
siihen.
Pää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden
rauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.
»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat
ajatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»
Hän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja
salamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta
ja herättivät kauhua.
Taas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö
heittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen
kasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä
levottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin
se kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.
Tässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja
puuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar,
»tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».