Pete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet
puoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.
»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin
käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
Yhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi
naista hyöri siellä kuin utuolennot.
»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.
Lapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja
osoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä,
joka kuristustaudille on ominaista.
Philip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti
sängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja
nenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin
pienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen
ja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet
valtasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä,
jokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan
ja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän
tunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen
viereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä
ja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman
tuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta
toinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän
tajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä
mykäksi.
Mummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen
käsiä ja otsaa.
»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan
se ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän
mielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen
kasvoillaan alistuva hautajaisilme.
»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori.
Se lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri
ollenkaan yskinyt.»
»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin
Mummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi
huoaten päätänsä.
»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos
lapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»
Naisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka
oli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut
lapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä
taivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.
»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina
pidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te
puhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti?
Ja enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin?
Luuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»
Tohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen
virkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten
haavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää.
Hän virkkoi:
»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat
teot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi
suokoon.»
Vihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.
»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä
syyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan
hirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä
syntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee
niin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö
häpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja
vanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi
roistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä
asunut.»
Kauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei
Herra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan
valvovat.»
Peten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti
heti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä
vaientaakseen sen kitinää.
»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.
»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas
mies laahusti portaita alas.
He istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki
kuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.
»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää,
kuinka pian sinua taas tarvitaan.»
»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että
herätätte.»
»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä.
Mitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»
»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on
kuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli
ulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän
kirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen.
Philip katseli puolueettomana tuleen.
»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut»,
kuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua
sielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei
ollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen
— etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»
Philip vastasi epäselvästi mutisten.
»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri
mies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en
minä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi
mahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä
suhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa.
Vasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se
tuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin... En tiedä
ymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»
Jokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin
kaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.
»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala
suokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea.
Kirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat,
joilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia
pienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan
ja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa —
kuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh,
minä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»
Philip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana
hetkenä kavaltaisi itsensä.
»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun
luokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois,
pikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain
rajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo —
sellaisesta olen kuullut.»
Philip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän
sekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava
kauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan.
Kuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen
ajatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa
itse Jumalaa vastaan.
Kirkonkellot alkoivat soida.
»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin
kuolonkellot.
»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan
soitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen
kielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa
ulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta
kypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät
olleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti
toivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin
läsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.
Yö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen
vaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.
Pahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala
tietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä
on parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että
voisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on
jumalatonta... Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään.
Jos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen
elämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme
musta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»
Lapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten
se jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli
vuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi
oli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt
sammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea
hengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin
kuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.
Philip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi
tyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä
päätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet,
hyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella
oli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot
vaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.
Philipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava
tekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli
puristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se
aukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö
ja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin.
Katen lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän
kuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!
Uusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei
tuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä.
Jos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi
vaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun
Kateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä
kaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla
tällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja
kammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»
Hulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja
pudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.
Pete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?»
hän kysyi.
»Rohkeutta», vastasi Philip.
»Onko hän huonompi?»
»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin,
jota minä näin ulkomailla.»
»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet
voimakas, sinä olet viisas — —»
»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa
vettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»
»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä
mitään.»
Kymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin,
suusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli
ollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui
se Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean
ääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen
omalla käsittämättömällä tavallansa.
Silloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut.
»Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan
on parantunut aivan ihmeellisesti.»
Nancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään
pyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin
löi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan
soida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän
jaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin
tervetulleeksi.
Tohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä
tapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi
pelastettu.
»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä
ajattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»
»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli
pikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti.
»Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»
Philip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi
pois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen
tunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin
kuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin
paikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa
maapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän
jaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus
ja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää
vielä salaisuutensa omanansa.
Sen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi
askeleensa Ballureen.