Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta
arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin
hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen,
oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen:
pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen
alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän
alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi
kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset,
pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen
parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi
jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät
vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän
tahtoi tutustua onnettomain elämään.
Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi
varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa
vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta
Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen
mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin
laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei
yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi
todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta
toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän
näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea,
hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai
mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään
Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton
hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää
joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli
köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa
varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut
mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi
ollut pakko nimeänsä piirtää.
Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut
rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui,
oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai
ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen
toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut
tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut.
Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle
tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta
sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.
Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip
määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että
kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä
harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa
ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan
ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut
pitkäaikaisesta kuumetaudista.
»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.
Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin
hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle
hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa
hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen
asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa
talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi,
miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä.
Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka
tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki
kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento
— niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin
kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine
kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.
Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se
oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:
»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden
minulluo — Peat.»
Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt,
löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello
kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.