II.

Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta

arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin

hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen,

oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen:

pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen

alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän

alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi

kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset,

pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen

parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi

jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät

vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän

tahtoi tutustua onnettomain elämään.

Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi

varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa

vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta

Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen

mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin

laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei

yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi

todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta

toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän

näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea,

hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai

mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään

Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton

hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää

joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli

köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa

varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut

mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi

ollut pakko nimeänsä piirtää.

Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut

rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui,

oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai

ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen

toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut

tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut.

Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle

tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta

sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.

Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip

määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että

kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä

harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa

ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan

ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut

pitkäaikaisesta kuumetaudista.

»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.

Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin

hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle

hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa

hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen

asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa

talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi,

miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä.

Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka

tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki

kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento

— niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin

kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine

kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.

Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se

oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:

»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden

minulluo — Peat.»

Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt,

löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello

kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.

Man-saaren tuomari · 第 139 / 163 题