Kesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja
Pete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana,
viimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä,
jotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät
yhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa
ja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa
hän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan.
Takapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter
Bridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he
vastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte
erehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen
päätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt
kuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme
kuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli
oikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu
Peten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar
omistanut.
Olihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli
kiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään
aavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli
omat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki
mieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika
ja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin
katolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä
maailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.
»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä
tekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt
ainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko
on silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi
tapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn
enkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on
sanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin,
niin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Pete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi
kuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo
tarvinnut huonetta työpajaksi.»
Martin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi
hänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle
kuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä
sinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.»
Ja voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin
Ballajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta
ja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä
veisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty
olkoon, Herra, sinun nimesi.»
Pete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet
lukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja
kodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.
Myönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen
käsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni.
Miehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän
sai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross
on tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko
joukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi,
poikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua
epäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät
maan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa
yhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt
tuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna
hän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta
ja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon
häntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen
aika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta,
kun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan
sanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos,
poikaseni, päineen ja sorkkineen.»
»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut
halvauksen?» sanoi Pete.
»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin
kerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.
»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun
heillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.
»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.
»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla
omassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»
Talvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän
saattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen
siten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää
huonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin
patja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan
ja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja
koriste-esineet vietiin pois.
»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy»,
selitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on
tehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi
koskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä
muistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä
leikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin
alleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen
jälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»
Tulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa
ja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin
mukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan
hän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää
olkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.
»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa
se, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.
Kun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty
seitsemän shillingiä ja kuusi penceä.
»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn —
se vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»
Ilma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja
Pete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.
»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä,
mikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla
renkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa
päivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja
teetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan
häpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi
usein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan
itselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula
sokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli
ylellisesti.»
Ihmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes
saaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi
oli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.
»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat
valkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus
minä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt
ei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on
kyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun
aamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista
miten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä
ja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos
syöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa
kymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit
lakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se
tekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»
Joulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat
isänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.
»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa
kaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän
ei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon
pienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä
voin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä
hyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä
ja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.»
Nancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan
painoi silmänsä maahan.
»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy
vapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä
jotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin
kirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä
tietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut
— se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun
olette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»
»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat
sydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni
päivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»