Kate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa
tuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan
polvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä;
hän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden
avuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet
ja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.
Tahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle —
särkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli
Kate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten.
Hän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä
hänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän
voitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa
tukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän
alennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä,
hän häpesi Philipiä.
Hetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan
äänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti,
tyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos
talosta.
»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän
oli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli
löytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta.
»Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa
sielussansa.
Hän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä
vuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja
soutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja
nauttimaan sen tyynestä rauhasta.
»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi
veneitten hoitaja.
»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.
Souda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon
hirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat
astuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen
vieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.
Soittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa.
Huvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut
lekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen
kaupungin likaviemärit tyhjentyvät.
Souda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa
kaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka
syvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle
tulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?
Souda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies
on häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus
nyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa.
Hänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon
hän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.
Souda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden
oli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien
ansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan
mies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen
osoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis,
hänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja
koko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä;
ulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi,
ettei meri tuo rannalle terveisiä.
Hän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa
ja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin
takaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta,
hevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja
touhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa
saari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä,
ja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri
hänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder
leijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja
lasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin
valoissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten.
Seitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut
hänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn
ilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja
sitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä,
itsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut
viettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti
salaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä
hetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt
yhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt
suloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.
Kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän
pakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan,
ennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa.
Sen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet
tuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet
voineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin
avannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi
poika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista,
astu esille.»
Oh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on
katumus. Souda, souda ja unohda.
Mutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin —
isään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta
voi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua»
souda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä
syvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.
Hän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa
lintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön
majesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren
salaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman
mahtavimpain urkujen ääni.
Hän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran
mukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin.
Se oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva
orjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat
venettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta,
hellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen
ajatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella,
niihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin
he ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse
kuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut
häälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.
Entäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on
hävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan
Athol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi
häntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko
totuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin
pilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate
saisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka
oli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille
johdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?
Ja sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti
häväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset,
joita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä
tulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa?
Mihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki
hänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen
valituksensa ja rukouksensa.
»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»
Tämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet
muuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet
mielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen
pohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen
olento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän
katsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne
olivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä
kuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä
tarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta
kuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine
varsineen.
Kauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt
hänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se
oli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta
nyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää
tämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne.
Ne olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien.
Yksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne
kahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois.
Hän oli taaskin vapaa ihminen.
»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois
elämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana
lahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen
taisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle
takaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»