Pete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka
hänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä,
oli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän
vapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä
itseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän
aikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven
peitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva
nimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään
selvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille
haudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi
mahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi
Jumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle
anteeksi!
Sill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin
keskustelusta.
»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin,
neiti, niinkö?»
»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki
asiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa
niinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen
yhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että
he ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä
näette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse
olen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut
hänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa,
kun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No,
jo ne ihmiset sitten keksivät!»
»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että
on paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo
meripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko?
Mutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin
syöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat
joutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön
kaulassa, jonka tapaavat.»
Tyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta
pitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.
»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete.
»Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän
poikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni
pantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän
halusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»
Heidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin
rinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän,
veikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella
muullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän
kokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan
tuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt... Hänhän
oli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin... Ja mitäs minä sitten
olin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari... en suinkaan
ollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli... Jos vain
olisin arvannut, kun tulin takaisin... olisin voinut sen tehdä —
rakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt...
Mitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin
tultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin
antanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen
varma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»
Philip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha
päivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja
painuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin
elävää ihmistä.
»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä
on jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa
sinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi
auringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin
olisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni,
jonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä
anteeksi.»
Muuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.
»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin
vanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»
Hän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.
»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan
varrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»
»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow.
Ja sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen
sukkeluutensa Philipiin.
»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»
Philip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.
»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti
Jem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän
kunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman
lähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»
— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.
»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan
erossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden
kanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»
Pete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä
heiltä.
»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»
»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.
»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete
hiljaa.
Pastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow?
Kapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? _Serkku_?
Oh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»
Matkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin
postivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän
auttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne
jo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten
hän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.
Kaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului
kuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet
kumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään
tervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu
kohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu
päivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja
viehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä
miesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin.
Hänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä
hänen ohitsensa kulki.
Pete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa
kaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi
rautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St.
Georgin hautausmaalle.
»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.
Pete otti hatun päästänsä.
Portti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa
huomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.
Kirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit.
Kahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen
oli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.
Oli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten
varjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.
Philip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka
on loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa
väsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa
ääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua
virttä:
»Ei ihmisjärki tajuta
voi Luojan viisautta.»
Leveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja
patsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle
syrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä
täällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa,
että tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan
kulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.
Tämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei
ollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.
Philip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen
tehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei
keksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta
ja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:
»Tässä.»
Äänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi
muutamia sanoja:
»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»
Ääneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä
paikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän
vaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut
sinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että
olen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»
Philip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.
»Ne, jotka Herraa etsivät
Häneltä avun löytävät!
Ken Herran nimeen tulee vaan
Hyvästi viimein siunataan.»
Auringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin
hän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen,
sillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.
Todellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä
Kate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan
rukoilemaan toisen haudalle.
Philip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin
hän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi
itsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin
pohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla,
ja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja
nauraen illan auringon hohtavassa valossa.