»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan,
kun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. —
Hän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja
niinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin
rantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»
»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos»,
sanoi Philip.
Hän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut
aivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät
kitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa.
Hän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo
ja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä
kauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan
ennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli
epävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä
hänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain,
joka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän
esiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan
hän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän
olisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se,
joka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he
erehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven
ja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä,
eikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan
omaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä
varjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä.
Se oli Katen käsialaa:
»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun
syyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun
minä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä
turmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on
ripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen
sinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen
sinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt
niin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet
voimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua
niin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut
niin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka
suuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia
muita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata,
pitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa.
Kalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.
Älä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on
viimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle
matkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin
tietää.
Otan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla
Siinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle
jostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän
lapseni.
Minulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva
hänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit
minulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en
voinut siitä erota.
Hyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän
sinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet
tulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»
Kuudes osa.