Seuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi
ankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä
juuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.
»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja
höyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.
»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy.
Hetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä,
hiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen
kääritty paketti.
»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan
ja asetan sen hänen hattuunsa.»
»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti.
Kun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin
hän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on,
Pete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa... Siinä on puoli naulaa
kääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.
Niin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle
murtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka
ajoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin
sipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt
— työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin
kulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille
ja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi
vieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat
ilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi
suurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.
»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun
sinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku
lemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä
oikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen
viaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»
Portille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi,
kuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä
ei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin
hänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää
huomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän
sanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä
olin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan
tullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut
eilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä.
Minun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä
on kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»
He katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja
avasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten
hautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät»,
hypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.
Vaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan.
Philip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava
ja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä
päättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään
kantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli
hermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.
»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.
»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin
toiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta
silloin vanha neiti sanoi:
»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon...
Mutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä
tulee viileämmäksi... Hän on viettänyt unettoman yön ja —»
»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.
»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli
olkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden
hän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te
näytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette
päivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea
vielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän
heilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.
Päivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia
kukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista
kellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän
koetti sen kuitenkin urheasti kestää.
Hän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli
kaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika,
suurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa,
jotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän
markkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas
oli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja
Kinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.
»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin
kotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa
loisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä
toisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain
kirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi
kerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa
häntä taloustoimissa.»
»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti
Crow.
»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja
iloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä
pyyntikautena.»
Ja niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa,
iloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta
perheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta,
ja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka
kaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän
kuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia»,
joita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin
liikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.
»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä»,
hän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää
vasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri
kuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin
viattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.
»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin
ajattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se
ainakin on varma.»
Ja sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta,
tohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä
itsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen.
Hän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen —
hänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli,
jonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.
»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja
onnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville
ja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me
olimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän
sittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti.
Hän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi
kasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata
timantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah,
niin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin
onkaan nyt.»
Vaunun toisella puolella naurettiin.
»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.
»Mistä niin?» kysyi Pete.
Kalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja
ajajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.
»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä
lapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei
ole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon
luokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä
— vai mitä te sanotte, kapteeni.»
»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta
minä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin
sanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.
Kyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa
häntä herättäen hänessä pelkoa.
»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten
hän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»
»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete
Philipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei
kärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään
pelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut
suojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka
olisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi
minua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»
Philip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta,
korutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja
rakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen
luottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi
rakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se
saattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää
halua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa
kaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen
— tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä
paljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin,
joilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan,
mitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.
»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti
Crow.
He olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin.
Valkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle
rinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.
»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on
jo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten
ylös paikoiltansa.
»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.
»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua
eikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen
vilttiin käärittynä.»
Ennenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt
vaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen
»voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.
Ajajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä.
Oli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset.
Kun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika
koirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja,
joka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko
olento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli
puettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu
tulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron
kauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta
tuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös
juteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.
»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»
»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni
taskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla,
ettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»
»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa
pienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on
vain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä
suloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä
aivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No,
nyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä.
Kiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne —
istukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».