Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen
käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita,
jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului
ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä
ruumisarkku.
»Sisään», hän huudahti.
Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään,
niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset
olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.
Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän
sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä
olen nyt merrassa.»
»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»
Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan,
ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»
»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen
niin kauaksi kuin suinkin.
»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»
»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.
»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.
»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni
taaskin.
»Hän on — missä?» hätäili Pete.
»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.
Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua
yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.
»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut
ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta
minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa
vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»
»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran
Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus
vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»
Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin
puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»
Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa
nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui
hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten
painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä
hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas
ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»
Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui
kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa,
aa, aa!»
Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut
pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle
anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut
päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»
»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha
kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä
kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän
jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa,
aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»
Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen
nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen
tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku
lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän
minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua
syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku
olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on
täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»
Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen
ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen
ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit
kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti
minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena
unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala
minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»
Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen.
Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin,
mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä
lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.
»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun
minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä
palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton
karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun
olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva
— kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan
selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani!
Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi
avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei
juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen
kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin
lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne,
kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»
Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen
sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun
tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit —
kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän
väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten
uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on
— —»
Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset
lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi.
»Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on
kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies!
Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras
tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»
Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten
pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta
päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä.
Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan
osanotosta ja häpesi yhä enemmän.
»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen
oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko
oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin,
niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä
silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään
puuttunut?»
Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos
se tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä
ei puuttunut mitään.»
»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö
hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun
lähetessä, eikö?»
Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli
kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta
valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän
pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän
kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä
koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»
»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.
»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta
hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana
äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'»
niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»
»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta
kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä
lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan
sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»
»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei
ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä
vakuutin.»
»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton
vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi
toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»
Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli
hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt
ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan
suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä»,
hän sammalsi.
»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»
Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen
otsallensa.
»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen
oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»
»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti
kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei
voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe
valheen jälkeen.
»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.
Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut
päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta
on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä
»Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä
iltana.»
»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.
Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa,
sysimustassa yössä.
»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet
nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan
tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana
ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin.
Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin
sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä
koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä
vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha
ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»
Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä
pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka
oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa,
mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.
Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry
on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut,
Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.