XIX.

Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen

käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita,

jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului

ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä

ruumisarkku.

»Sisään», hän huudahti.

Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään,

niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset

olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.

Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän

sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä

olen nyt merrassa.»

»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»

Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan,

ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»

»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen

niin kauaksi kuin suinkin.

»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»

»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.

»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.

»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni

taaskin.

»Hän on — missä?» hätäili Pete.

»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.

Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua

yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.

»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut

ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta

minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa

vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»

»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran

Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus

vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»

Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin

puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»

Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa

nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui

hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten

painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä

hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas

ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»

Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui

kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa,

aa, aa!»

Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut

pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle

anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut

päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»

»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha

kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä

kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän

jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa,

aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»

Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen

nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen

tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku

lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän

minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua

syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku

olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on

täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»

Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen

ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen

ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit

kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti

minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena

unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala

minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»

Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen.

Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin,

mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä

lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.

»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun

minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä

palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton

karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun

olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva

— kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan

selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani!

Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi

avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei

juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen

kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin

lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne,

kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»

Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen

sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun

tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit —

kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän

väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten

uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on

— —»

Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset

lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi.

»Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on

kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies!

Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras

tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»

Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten

pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta

päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä.

Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan

osanotosta ja häpesi yhä enemmän.

»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen

oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko

oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin,

niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä

silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään

puuttunut?»

Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos

se tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä

ei puuttunut mitään.»

»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö

hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun

lähetessä, eikö?»

Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli

kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta

valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän

pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän

kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä

koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»

»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.

»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta

hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana

äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'»

niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»

»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta

kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä

lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan

sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»

»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei

ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä

vakuutin.»

»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton

vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi

toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»

Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli

hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt

ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan

suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä»,

hän sammalsi.

»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»

Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen

otsallensa.

»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen

oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»

»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti

kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei

voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe

valheen jälkeen.

»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.

Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut

päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta

on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä

»Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä

iltana.»

»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.

Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa,

sysimustassa yössä.

»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet

nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan

tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana

ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin.

Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin

sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä

koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä

vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha

ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»

Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä

pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka

oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa,

mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.

Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry

on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut,

Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.

Man-saaren tuomari · 第 131 / 163 题