Philip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen
ja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät
tähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat
aivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat
valittavina.
Matkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi
tehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin
uskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen
omaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen.
Tarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta.
Miksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta
omassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea.
Kate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen
luoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin
totta — niin, se on totta.»
»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.
Hän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut
hänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli
aivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän
ajatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi
matkaansa ja mietiskelyjänsä.
»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?»
hän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta —
kuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen
erehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat
myöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat
vain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten
ja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden
saisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi
toisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut
tuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin
Peten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on
myöskin seuraus.»
»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi.
Hänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään
nähdä.
»Kuka se on?» hän kysyi.
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä.
Mitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa»,
hän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena
tyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten
hän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime
aikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja
asteli edelleen.
»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään
pysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot
jäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»
»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut
erehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan
hänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se
hämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla
hänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.
Kun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen
sydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä.
»Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se
oli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän
seuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas.
Muuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että
minä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa»,
ennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai
rikoksiensa vuoksi.»
»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.
»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi
on hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»
»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui
niinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.
Hän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa.
»Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän
ajatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin
kauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen
tulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo
hullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun,
olen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen
ikuisesti sen orja.»
Hän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä
kohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta
ääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.
»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän
hirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma
ääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä,
joka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen
voisi vaientaa.»
Hän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa,
tasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi
päässyt.
Äkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa
vapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki
eteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun
täytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.