»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä
olisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä
olisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas
petoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt
menehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri
niinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone
jossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä —
unohdettuna — —.»
Philipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos
hänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.
»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko
sinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja
huolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko
sinä, ettei hän kärsi?»
Philip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin,
pää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.
»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.
»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät
haavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa
kuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» —
hän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka»,
hän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä
kerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt
ja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen
virheensä — −»
Philip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä
alas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä
varmaankin olet oikeassa, Kate.»
»Siitä olen aivan vanna.»
»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»
»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen.
Ei enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»
»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.
Kate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua.
Me elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele
minua.»
»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»
»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»
Hän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin
oli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.
Kun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään
tuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa,
kun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle
häpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa
asioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta
puolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun
on kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta
turvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä,
jopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on
Jumalan oma tuomio.