Palattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan.
Usein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli
raskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan,
ja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet
märiksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio
ja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla
haudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan
heitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen
kuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi
näistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli
poliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle,
jonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä
kaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon
läppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi
uudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta
nostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi
kypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle.
Nyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli
ohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa
luoden mullan takaisin hautaan.
»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön,
onneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»
Äänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät
yläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän
koputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa
yläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:
»Kuka siellä on?»
»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»
Ja niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli
aivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä
oli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan
kuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se
oli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta
nähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian
yli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.
»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin
konjakkia?»
»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin
ikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»
Hän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat
kuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.
»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin
sinulle kertomaan.»
»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin
ulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»
»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin
sankarillinen.»
»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete
jaksaa?»
»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»
»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»
Syvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että
hän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»
»Entäs pikku Katherine?»
»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen
ja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja
kaunis.»
»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai
ne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»
»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»
»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»
»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy
on kuin toinen äiti hänelle.»
Katen jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä
voi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän
se käy päinsä, pelkään... Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä?
Ovatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas
lapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen
yhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä
lakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello
löi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on
pesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka
pitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»
Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä
enää milloinkaan saan häntä nähdä... Tuntisinkohan hänet... Mutta
hyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin...
Minkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»
»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».
Kate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen:
»Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi
täällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi
aivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin
onnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin
pitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten
iltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle
pieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»
»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.
Kate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä
äänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni
hänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa
lastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi
lähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma
pikkuinen Katherineni!»
Hänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja
tietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet
toisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet
päivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen
keltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä
hänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen
kiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»
»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän
ajatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»
Kate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten
tuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä
olen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»
»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan
sinulta.»
»Minulta?»
»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat
täynnä rakkautta ja onnea — »_Minä olen niin onnellinen ja minun
on niin hyvä olla_ — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan
kuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt
terveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin
kotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä
kaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. _Sinun
uskollinen ja rakastuva vaimosi_ − se on kauheata.»
Kate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä
kaikille?»
»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee.
että hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi
vapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet
sinuun yllä.»
»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua
takaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin...
Näyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»
»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut
vastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun
ajattelen sitä! _Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun
tervetulleen kujeesi._ Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin
aivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi
sinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista.
Sen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on
iloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. _Tuomari pistäytyy
täällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet
nyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa._ Se oli
kauheata — kauheata. _Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni
— vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma
uskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä
muuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä._»
Hän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla.
»Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse
kantaa kuormani.»
Katen kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti
suuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»
»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa
ikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana
poltti kuin rauta sydäntäni.»
Hänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta
minusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut
hänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni
olisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman
kuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut
sitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä
puhunkaan?»
Hän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä
käsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä.
»Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä
turmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut
suurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun
onnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun
tuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi
kaikilta... Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä
kuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat
vihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et
lähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois
täältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä
vaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa
toisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian
myöhäistä.»
Philipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän
varoi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate.
Me emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet
toistemme puolesta.»
Kate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut,
kuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon
mitä tahansa.»
»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn
huudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.
Sade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.
»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.
»Jumala tietää», vastasi Philip.
»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä
toisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista
kuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen —
täytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä
elämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»
»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain
yksi.»
»Tarkoitatko sinä — _kuolemaa_?»
Philip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi
akkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon
kirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä
hän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä
meidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen
tulleet sitä ajatelleeksi.»
»Mitä se on?» kysyi Philip.
Kate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.
»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»
»Ei, ei, ei!»
Kate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.