Taivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät
vaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä
ja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta
rankkasateelta.
Pete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja
kutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet
paikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja,
jotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja
miehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes
penkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt
tilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta
kiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!»
»Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee
tässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta
kauhean hermosäryn takaisin.»
Vihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon
jäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset
nyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.
»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette
ostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä
pedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies,
sillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä
piiskaa silloin tällöin − −.»
He pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä
runsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata.
Se suututti kauheasti naisväkeä.
»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin
pumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne
raukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat
riidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen
ruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut
rastaat häkissänsä.»
Sade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä,
harvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu
kiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat
kyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen
savenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan
savu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui
huokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset
purskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.
Pete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli,
nauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut
ja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että
muille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää
päivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.
Ainakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei
tarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi,
hyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa»
jaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja
kuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen,
hänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon
takan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta.
Tämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun
uskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa
oli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin,
häntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista
Tynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen
hieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa
luokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle
kaikenlaisia lahjoja.
»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.
»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili
Mummi.
»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut
markkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä.
Hohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin
eteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»
Lähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan
ja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa
kärryjen jäljessä.
Jalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä
menemään sänkykamariin nukkumaan.
»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne,
minä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»
Pete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate
oli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä
tahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen
tottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska
kuunnella tuulen soittoa katossa.»
Mutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä
iltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:
»Suloista on uinua untuvilla
kauniissa kamarissa,
Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko
pojalle huomenissa.
Sade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko
rakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä
ja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta
nukkuakseen.
»Halusta ma lähtisin matkalle vielä
Jos kohdata lemmityn voisin.»
Hänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt
häntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate
oli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.
»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu
sydämensä epätoivoissaan.