XI.

Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan

aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun

kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja

miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä.

Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti

astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen

alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän

seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä

arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan

tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä

tuolien takana.

On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa

tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan.

Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi

kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat

hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri

kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan

luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle,

aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän

seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät

häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä

hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri

istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan,

joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.

Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa

ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin

vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine

silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin

luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut,

tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla

juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä

ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella

lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään

kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt

asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita

markkinakentälle oli pystytetty.

Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä,

jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen

oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke;

kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni,

joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä

merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä

jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.

Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena

joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin

että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat

kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon

riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja

takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.

Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa

olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat

ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä

huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa

ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän

taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli

lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä

ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja

hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota

hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla

vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran

oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja

sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista

— levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan —

levon — rakkauden — Katen!

Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään

— ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma

espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin

katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat

kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen,

että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.

Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus

oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut —

kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä

merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli

astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville

portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.

»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin

komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset

miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan

kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää

ei syntynyt.

»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.

Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten

kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä

tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa:

»Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».

Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te

tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli

terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin

taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan

voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää

milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän

kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen

kotkan kynsissä.»

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää

vasten kalastajain edessä.

»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää

nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä,

varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua.

Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja

minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan

teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun

syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»

Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi

kunnioittavalla äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he

tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät

laillisina ja rauhallisina alamaisina.»

Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja

hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.

»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole

aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»

»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään,

»juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia

pyyntöjä».

Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita

kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin

käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen

lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne

istahtanut jonkun toisen paikalle?»

Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin:

»Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme

ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon

pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön

jälkeläinen vapauden aakkosia.»

»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden

aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta

saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.

Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja

kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty,

että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla

vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut

ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua

ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on

sanottavana?»

»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies,

vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen

hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän

ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä

saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän

alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me

olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»

»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.

»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän

maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut

sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan

kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on

pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se

on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»

»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen

huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen

harjulta ja rinteeltä.

Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen

taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»

Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi

kärsimättömästä.

Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti,

selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä,

joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten,

Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat

olisivat rakennetut.

Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi,

soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät

ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.

Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut

tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa

tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen

silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan

ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi

virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin

hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai

maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi

hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»

Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia

myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä

ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja

hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin

käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen

väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi

vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja

hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa.

Väkijoukko alkoi hurrata.

»Antakaa mennä», huudahti Philip.

Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.

»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.

Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat

nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli

voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi

taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen

oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan

Jumala.

Man-saaren tuomari · 第 122 / 163 题