Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan
aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun
kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja
miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä.
Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti
astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen
alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän
seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä
arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan
tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä
tuolien takana.
On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa
tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan.
Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi
kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat
hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri
kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan
luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle,
aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän
seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät
häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä
hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri
istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan,
joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.
Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa
ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin
vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine
silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin
luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut,
tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla
juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä
ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella
lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään
kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt
asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita
markkinakentälle oli pystytetty.
Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä,
jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen
oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke;
kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni,
joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä
merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä
jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.
Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena
joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin
että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat
kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon
riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja
takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.
Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa
olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat
ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä
huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa
ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän
taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli
lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä
ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja
hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota
hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla
vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran
oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja
sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista
— levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan —
levon — rakkauden — Katen!
Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään
— ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma
espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin
katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat
kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen,
että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.
Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus
oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut —
kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä
merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli
astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville
portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.
»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin
komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset
miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan
kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää
ei syntynyt.
»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.
Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten
kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä
tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa:
»Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».
Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te
tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli
terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin
taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan
voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää
milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän
kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen
kotkan kynsissä.»
Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää
vasten kalastajain edessä.
»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää
nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä,
varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua.
Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja
minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan
teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun
syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»
Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi
kunnioittavalla äänellä:
»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he
tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät
laillisina ja rauhallisina alamaisina.»
Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja
hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.
»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole
aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»
»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään,
»juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia
pyyntöjä».
Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita
kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin
käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen
lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne
istahtanut jonkun toisen paikalle?»
Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin:
»Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme
ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon
pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön
jälkeläinen vapauden aakkosia.»
»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden
aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta
saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.
Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja
kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty,
että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla
vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut
ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua
ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.
»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on
sanottavana?»
»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies,
vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.
Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen
hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän
ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä
saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän
alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me
olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»
»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.
»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän
maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut
sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan
kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on
pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se
on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»
»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen
huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen
harjulta ja rinteeltä.
Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen
taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:
»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»
Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi
kärsimättömästä.
Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti,
selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä,
joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten,
Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat
olisivat rakennetut.
Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi,
soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät
ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.
Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut
tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa
tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen
silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan
ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi
virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin
hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai
maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi
hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»
Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia
myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä
ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja
hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin
käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen
väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi
vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja
hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa.
Väkijoukko alkoi hurrata.
»Antakaa mennä», huudahti Philip.
Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.
»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.
Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat
nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli
voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi
taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen
oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan
Jumala.