Seuraavana aamuna tuomari nukkui vielä, kun aurinko paistoi kirkkaasti
huoneeseen. Hän herasi kauheaan meluun, joka tuntui hänestä kuin
naula olisi isketty hänen takaraivoonsa. Avaten silmänsä hänelle
selvisi, että joku koputti hänen ovellansa ja karjui kaikin voimin
bassoäänellänsä:
»Christian, hei mies! Ettekö te ollenkaan aio nousta ylös tänä päivänä?»
Se oli kuvernöörinsihteeri. Kun hän kerran oikein voimakkaasti
ponnisti, heltisi lukko ja hän astui huoneeseen.
»Kelvoton man-saarelainen!» hän mörisi. »Vielä vuoteessa, vaikka on
Tynwaldin messupäivä. Uh! Tämä huone haisee ummehtuneelta tupakalta,
viinalta ja kuolemalta. Sallikaa minun avata tämä akkuna — tehän
olette heittänyt vaatteenne ympäri lattiaa. Oh! Tuo on virkistävää!
Päänsärkyäkö. No, sitä en ollenkaan ihmettele. Nouskaa sitten ylös ja
minä saatan teitä St. Johniin.»
»Minä en ollenkaan aio sinne tulla tänään», sanoi Philip valittavalla
äänellä.
»Ette tulla? Nytpä kummia kuullaan. Saaren tuomari, eikä aio saapua
Tynwaldiin silloin, kuin lait julkiluetaan! Mitä kuvernööri siitä
sanoo?»
»Hän sanoi minulle eilen illalla, että hän suo minulle anteeksi pois
jäämiseni.»
»Anteeksi, teidän päähänpistonne! Raitis ilma tekee teille hyvää.
Minulla on vaunut tuolla alhaalla. Kuunnelkaa. Kello kirkon tornissa
lyö kymmenen. Minä annan teille aikaa viisitoista minuuttia ja astun
teidän ruokasaliinne, jossa silmäilen Timesiä.»
Kuvernöörinsihteeri asteli ulos huoneesta ja Philip kuuli hänen
äänekkäästi keskustelevan Jem-y-Lordin kanssa.
»Mitenkäs rouva Cottier tänään jaksaa?»
»Jokseenkin hyvin, herra, kiitoksia kysymästä, herra.»
»Te ette näyttele häntä paljoa muille, Jemmy.»
»Hän ei ole voinut oikein hyvin senjälkeen, kun hän tuli Douglasiin,
herra.»
Kupit ja lautaset kilisivät, sanomalehti rapisi, sihteeri karisteli
kurkkuansa ja sitten oli kaikki hiljaa.
Philip nousi raskain sydämin, sillä suuri kiusaus, johon hän oli
joutunut, kidutti häntä. Hän muisti yöllisen ilmestyksen ja niin kirkas
kuin päivä olikin, hän vapisi. Man-saarella tällaisia ilmestyksiä
pidetään kuoleman enteinä ja miehestä, joka sellaisen näkee, sanotaan:
Hän näkee oman sielunsa.» Mutta Philip ei ollut taikauskoinen. Hän
tiesi, mitä tuo ilmestys oli — hän tiesi myöskin, mitä se tarkoitti.
Jem-y-Lord toi sisään kuumaa vettä ja kun hän oli sulkenut oven kysyi
Philip katsomatta häneen: »Kuinkas hän nyt voi, poikaseni?»
»Taaskin hän on hyvin surullisella päällä, teidän
kunnianarvoisuutenne», vastasi mies puoliksi kuiskaten. Hän askarteli
hetkisen huoneessa ja lisäsi sitten: »Jotenkin hän saa tietää kaikki
asiat. Eilen illalla, kun minä kävin hakemassa pulloa, minä kohtasin
hänet portaissa. Hetken päästä minä tapasin hänet itkemässä.»
Askarrellen partaveitsensä kimpussa Philip sanoi hämillänsä: »Sanokaa
hänelle, että aion tulla hänen puheillensa juhlan jälkeen.»
»'Minä olen sen jo sanonut, teidän kunnianarvoisuutenne. En minä sitä
itke, herra Cottier', hän vastasi minulle.»
»Antakaa minulle peruukki ja virkapuku, Jemmy», sanoi Philip ja
tuomarin juhla-asussa hän lähti kotoansa.
Päivä oli kirkas ja kadut vilisivät täynnä ajopelejä. Kaksivaljakoita,
kevyitä rattaita, katuvaunuja, vuokra-ajureita ja yksityisiä vaunuja
täpö täynnä väkeä jyrisi tiellä, joka Douglasista kulkee Peeliin.
Kaupunki tuntui juhlivan ja oli kuin koko saari olisi ilakoinut ja
nauranut.
»Hiton harmillista, Christian», sanoi kuvernöörinsihteeri katsahtaen
kelloansa. »Tiedättekö, kello on puoli yksitoista? Jumalanpalvelus
alkaa kello yksitoista. Antakaa mennä, kuski. Kahdeksan penikulmaa
puolessa tunnissa on pitkä matka.»
»Vähääkään sukkelampaa emme voi ajaa, tässä tungoksessa», virkahti
ajaja olkansa yli.
»Minä olin niin unohtanut ajankulun sanomalehtiä lukiessani», alkoi
sihteeri, »että-no, me tulemme liian myöhään, sitähän ei voi auttaa ja
sillä hyvä.»
Philip löi käsivartensa ristiin rinnoilleen ja painoi päänsä alas.
Hänen sielussaan kävi ankara taistelu.
»Ei minulla ollut aavistustakaan, että tämä kalastajain juttu saisi
näin vakavan muodon», virkahti kirjuri. »Kuvernööri näyttää komentaneen
sinne jokaisen sotilaan kummastakin varustuksesta. Jos minä maanmieheni
oikein tunnen, eivät ne voi sellaiseen alistua.»
Philip huokasi raskaasti; he olivat nyt joutuneet pölypilveen; naiset
läheisissä vaunuissa nauroivat.
»Minä olen kuullut kuiskattavan, että kapinan johtaja on joku teidän
ystävänne, Christian — erään korkeassa asemassa olevan virkamiehen
epämääräinen sukulainen, kuten juoru tietää kertoa.»
»Hän on minun serkkuni, herra», sanoi Philip.
»Mitä? Onko se se suuri, kähärätukkainen junttura, joka ajoi teidän
kanssanne samoissa vaunuissa? Ajaja, tuota, ei tarvitse ajaa aivan noin
sukkelaan.»
Philipin pää riippui yhä-alhaalla. Kuvernöörin kirjuri katseli häntä
huolestunein ilmein.
»Christian! En ole aivan varma, eikö kuvernööri sittenkin ollut
oikeassa», hän alkoi. »Tämäkö se on, joka on teitä huolestuttanut
kuukausimääriä. Hitto vie, miten salaperäinen te voitte olla. Jos
teillä on joitakin hyviä uutisia kerrottavana, te olette kirkas kuin
aurinko; mutta jos pahoista uutisista on kysymys, on pöllö oikea
juorukello teihin verraten.»
Philip ponnisti heikosti voimiansa, voidaksensa nauraa ja sanoi yhä
päätänsä kivistävän. He olivat nyt sillä jyrkällä rinteellä, joka
johtaa Greebaan. Heidän edessään oli tie pölypilven peitossa ja tuo
pilvi kaareutui heidän takanansa kuin pyrstötähden häntä.
»Vahinko, että sellainen kelpo mies joutuu tuollaisiin ikävyyksiin»,
sanoi kirjuri. »Minä erikoisesti pidän siitä lurjuksesta. Hän tarttui
kuin ankkurilla kiinni minun vanhaan sydämeeni. Hän on yksi noita
suuria, uskollisia koiria, joitten vuoksi mielellänsä sanoo: »Minä
kiitän Jumalaa siitä, että olen man-saarelainen.» Tässä asiassa hän
on kuitenkin oikeassa, sanokoon kuvernööri mitä tahansa. Sen tietää
kuvernöörikin, Christian — sen tähden hän juuri niin mielellänsä
toivoisi teidän jäävän pois. Hän voi saada valamiehet tekemään tahtonsa
mukaan ja mitä raatimiehiin tulee, me saamme palkkamme, herra nähköön
ja saamme luvan tanssia hänen pillinsä mukaan. Mutta te — olette
toisessa asemassa. Sitäpaitsi mies on teidän sukalaisenne ja veri on
vettä sakeampaa jos vain — — no, mitäs tuo on?»
Takaapäin kuului muutamia huutoja; koko vaunurivi siirtyi kuin
taikavoimasta toiselle puolen tietä ja pölyn läpi vyöryivät suuret,
peitetyt vaunut vimmatusti eteenpäin. Kirjuri nousi suoraksi seisomaan.
»No mitä Herran nimessä tuo — —»
»Ne ovat sairasvaunuja», sanoi Philip hampaittensa välistä.
Hetkisen kuluttua kiisivät toiset vaunut ohi, sitten kolmannet ja
viimein neljännet.
»No, kunniani kautta — — kah, hyvää päivää, tohtori! Hyvää päivää!»
Kirjuri oli tuntenut ystäviä näissä vaunuissa ja vastasi heidän
tervehdyksiinsä. Kun he olivat ajaneet ohi, katsahti hän Philipiin ja
huudahti: »Ajaja, kääntäkää heti ympäri: Me palaamme paikalla kotiin —
tapahtukoonpa sitten mitä tahansa.»
»Me emme voi kääntyä täällä, herra», vastasi ajaja. »Täällähän on
ajoneuvoja kuin mehiläisiä parveilupäivänä. Kaikissa tapauksissa meidän
on ajettava Tynwaldiin asti.»
»Antakaa mennä», sanoi Philip päättävästi.
Hetkisen kuluttua tuumi kuvernöörinsihteeri: »Christian, ei teidän
maksaa vaivan antautua ikävyyksiin tämän asian tähden. Kaikissa
tapauksissa kuvernööri on kuvernööri, minkäs sille mahtaa? Sitäpaitsi,
hän on ollut teille hyvä ystävä.»
Philip oli ennestäänkin kiirastulen tuskissa eikä hänen vanha
opettajansa niitä lievittänyt, vaan kokosi päinvastoin lisää palavia
hiiliä. He lähestyivät nyt Tynwaldia ja näkivät liput, teltat ja
väkijoukon — kaikki tuo muistutti suunnatonta leiriä — ja kuulivat
humun ja jyrinän, joka muistutti valtameren kaukaista kohinaa.