Seuraavana iltana oli tuomari omassa huoneustossansa Athol-kadun
varrella. Hänellä oli hattu päässä ja takki käsivarrella ja nojaten
kyynärpäin akkunapenkkiin hän tuijotteli tylsästi kirkkotarhaan. Jem
seisoi hänen takanansa vastaillen hänen kysymyksiinsä. He puhelivat
aivan hiljaa ja tuskin ollenkaan liikahtivat paikoiltansa.
»Onko yläkerrassa kaikki, kuten olla pitää?» kysyi Philip.
»Kyllä siellä hyvin voidaan, teidän kunnianarvoisuutenne.»
»Onko hän nyt iloisempi ja tyytyväisempi?»
»Paljon tyytyväisempi, paitsi silloin, kun teidän kunnianarvoisuutenne
on poissa kotoa. 'Tuomari on palannut', hän sanoo ja hänen suloiset
kasvonsa loistavat kuin aurinko sadepäivän jälkeen.»
Philip seisoi hetkisen aivan vaiti, mutta sitten hän virkahti tuskin
kuuluvalla äänellä:
»Eikö hän enää yhtä kiihkeästi ikävöi lasta, Jemmy?»
»'Kyllä hän yhtä mielellään kuin ennenkin haluaa kuulla lapsesta. Onko
tuomari ollut tänään Ramseyssä? Onko hän nähnyt pienokaista? Onko se
pikku raukka terve?' Juuri niitä sanoja hän käyttää, herra.»
Tuomari vaikeni taaskin ja syvään kumartaen tahtoi Jem vetäytyä omalle
puolelleen. »Jemmy, minä menen kuvernöörin talolle ja voin viipyä
myöhään poissa. Älkää odottako minua», virkahti tuomari pysäyttäen
hänet.
Jem vastasi puoliksi kuiskaten: »Joku kuitenkin odottaa teidän
kunnianarvoisuuttanne, odotanpa minä tai en. 'Hän on nyt kotona', hänen
täytyy saada sanoa ja vasta sitten hän hiipii vuoteeseen.»
Philip mutisi käheästi ja epäselvästi: »Karahvi on tyhjä — avaa
uusi pullo ja täytä se.» Sitten hän kääntyi menemään, mutta varoi
katsahtamasta palvelijaansa silmiin.
Hän tapasi kuvernöörin yhtä kiihtyneenä kuin edelliselläkin kerralla ja
hän alkoi kiihkeästi kysellä, ennenkuin Philip ehti virkkaa ainoatakaan
sanaa.
»Minulle on kerrottu, herra tuomari, että aiotun kapinan johtaja on
väärän koivun kautta teidän sukulaisenne. Totta kai voitte saada hänet
lakkaamaan yllyttämästä kansaa?»
»Minä olen kyllä koettanut, teidän ylhäisyytenne, mutta se ei ole
onnistunut», vastasi Philip.
Kuvernööri keikautti päätänsä. »Minulle on sanottu, ettei tuo mies osaa
edes nimeänsä kirjoittaa», hän hymähti.
»Siinä on kyllä perää», myönsi Philip.
»Siis mies, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta eikä opetusta.»
»Siitä huolimatta hän on kuitenkin viisain ja voimakkain mies koko
tällä saarella», päätti Philip varmasti.
Kuvernööri rypisti kulmiansa ja arpi hänen otsallansa tunkeutui
selvemmin näkyville. »Tämän saaren viisain ja voimakkain mies saa
kuitenkin jättää saaren iäksi», sävähti kuvernööri.
Philip ei vastannut mitään. Hän oli tullut tänne sovittaakseen asian,
mutta huomasi nyt yrityksensä turhaksi. Kuvernööri, joka päivällisen
jälkeen oli yksin ruokasalissa, pisti oikean kätensä sormet valkean
liivinsä, aukkoon ja tuijotti Philipiin vihaisesti ja käskevästi.
»Herra tuomari», hän sanoi, »ellette voi; kuten sanotte, asettaa tuota
sivistymätöntä lurjusta, voitte te kuitenkin tehdä erään asian — te
voitte jättää hänet oman onnensa nojaan.»
»Se merkitsee», hymyili Philip suupielellänsä, »teille.»
»Minulle, niin, ja kenellä on häneen suurempi oikeus?» kivahti
kuvernööri tulistuneena.
Philip hillitsi itsensä. Hän vaikeni ja hänen äänettömyyttään pidettiin
myöntymyksen merkkinä. Kuvernööri rikkoi muutamia pähkinöitä ja
mutusteli niitä, ennenkuin jatkoi toisenlaisella äänellä:
»Minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, herra Christian, jos jotakin
väärinymmärrystä tulisi meidän välillemme. Me olemme olleet kauan hyviä
ystäviä, ja te ehkä mielellänne myönnätte, että olette jostain minulle
kiitollisuuden velassa. Ettekö te itsekin huomaa, että tuo mies tahtoo
häväistä minua tämän saaren asukkaitten silmissä? Jos te olette tehnyt
kaikkenne estääksenne häntä pistämästä päätänsä kiikkiin, kärsiköön hän
itse seuraukset.»
»Kuinka niin?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.
»Tarkoitan, että te olette täyttänyt velvollisuutenne miestä kohtaan ja
sillä hyvä. Ottakaa itsellenne lasi viiniä.»
Vieläkään Philip ei puhunut mitään. Kuvernööri huomasi ylivoimansa,
mutta hän ei suinkaan saattanut aavistaa, kuinka julma hän oli
käyttäessään sitä hyväksensä.
»Mies on teidän sukulaisenne, enkä minä tahdo pakottaa teitä
tuomitsemaan häntä, herra tuomari. Se olisi epäinhimillistä. Ellei
meillä ole mitään keinoa hillitä tuota miestä huomenna — ellei hän
tahdo kuulla järjen ääntä, vaikka onkin niin viisas, niin minä pyydän
teitä vain — mutta sehän onkin poliisin asia. Te olette nyt korkea
virkamies. Ikävä olisi tuottaa teille mitään mielipahaa. Jääkää kotiin
— minä suon teille mielelläni vapautta — te näytättekin siltä kuin
päivän lepo tekisi teille hyvää.»
Philip tyhjensi viinilasin ja vielä toisenkin. Kuvernööri itse kaasi
hänelle kolmannen ja jatkoi:
»Minä en luonnollisesti voi tietää, millaisin tuntein te ajattelette
tuota miestä — teidän ystävänne hän ei ainakaan voi olla. Olen aivan
varma, että hän on pistin teidän lihassanne. Ja niin kauan kuin hän
viipyy tällä saarella, hän tulee aina sellaisena pysymään.»
Philip kohotti häneen kysyvän, epäilevän ja pelokkaan katseen.
»Niinpä niin — tiesinhän minä sen. Vaikkapa tämä asia jotenkin
selviäisikin, tulee kuitenkin jotakin muuta. Te joudutte riitaan sen
miehen kanssa — ennemmin tai myöhemmin — te itse tiedätte, että niin on
asia jos hän on sellainen mies kuin te sanotte.»
Philip joi kolmannen lasin viiniä ja nousi mennäksensä.
»Jättäkää hänet vain minulle — minä kyllä suoriudun hänestä. Te
pääsette hänestä kerta kaikkiaan rauhaan, enkä luulisi sen tuntuvan
teistä vastenmieliseltä. Ja nyt me menemme naisten luo — he varmaankin
tietävät, että te olette täällä.»
Philip keksi sopivia tekosyitä ja meni tiehensä järkytettynä
sydänjuuriansa myöten.
»Kuvernööri on ihan oikeassa», hän ajatteli astellessaan mietteissänsä
kotiinsa. Pete oli pistin hänen ihossansa ja tulisi aina sellaisena
pysymään. Huolimatta vanhasta ystävyydestään ja rakkaudestaan hän
tulisi olemaan hänen vihamiehensä — leppymätön vihamiehensä.
Viime kuukauden tuska ja kärsimys oli ollut niin kauhea, ettei sitä
jaksaisi enää sietää. Lakkaamaton ilmitulemisen pelko, lakkaamaton
varovaisuus, ettei sanoisi liikaa, jolloin tuli pitää huolta jokaisesta
katseesta ja liikkeestä — tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin
edelleen päivästä päivään, viikosta viikkoon, elämän loppuun asti —
sellaista ei jaksaisi kestää, se olisi niin suuri onnettomuus, että se
tekisi hänestä lopun.
Ja sitten tuli mieleen ajatuksia, jotka olivat liian kauheita
voidaksensa saada selvän muodon — liian hirveitä sanoin tulkittaviksi.
Ne olivat kuin näkymättömien siipien räpyttely hänen korvissaan yön
pimeydessä, mutta niiden tarkoitus oli tämä: jos Pete aikoo pysyä
päätöksessään, syntyy siitä kapina. Jos joku haavoittuu, joutuu Pete
syytteeseen ja tuomitaan vankeuteen. Jos joku kaatuu, joutuu Pete
maksamaan hengellään hänen elämänsä.
»Kaikissa tapauksissa minä olen täyttänyt velvollisuuteni häntä
kohtaan», koetti hänen sydämensä hänelle vakuuttaa. »Minä olen
koettanut puhua hänelle järkeä. Minä olen koettanut sovittaa
kuvernööriä. Onnettomuus ei ole minun syyni. Mitä enemmän minä voin
tehdä?»
Philip astui kiivaasti. Tässä tarjoutui hänelle aivan itsestänsä
tilaisuus vapautua koko pahasta painajaisesta. Itse kohtalo ojensi
hänelle auttavan kätensä. Kun ihminen on tehnyt jotakin pahaa, tekee
hän usein pahan kaksinkertaiseksi sen kautta, että hän koettaa välttää
ensimmäisen vääryyden seurauksia; mutta tässä tapauksessa sellainen ei
ollut tarpeen.
Ilta oli myöhäinen. Rivakka tuuli puhalsi mereltä. Suolainen usma
hyväili hänen kasvojansa, kun hän kiisi rinnettä rantaa kohden.
Kiihkeästi kuohui hänen verensä. Hänet oli vallannut merkillinen tunne,
joka oli hänelle aivan outo, se oli hurjan raivokas oman voiman tunto.
Jokin sanoi hänelle, ettei hän ollut enää yhtä hyvä ihminen, kuin hän
oli ollut tähän asti. Mutta tietoisuus siitä, että hän oli voimakkaampi
kuin ennen, tuotti hänelle riemukasta tyydytystä.
Pitäisikö hänen puhua tästä Katelle? Ei! Antaa asioitten mennä niinkuin
menevät. Joutukoot kaikki päätökseen. Kun kaikki olisi ohi, näkisi hän,
minkälainen heidän asemansa on. Tätä ajatellessaan hän nauroi ääneen.
Kaupungissa oli kaikki hiljaa, kun hän sinne saapui. Niin hajamielinen
hän oli ollut, että vaikka tuuli oli sangen kylmä, hän oli kantanut
päällystakkiansa käsivarrellansa. Nyt hän pani sen päällensä ja veti
päähineen kiinteästi päänsä ympärille. Muuan koira, joku koditon
raukka, oli alkanut seurata hänen kintereillänsä. Hän koetti ajaa sen
pois, mutta se tuli yhä uudelleen. Kerran se sattui juoksemaan hänen
edellänsä ja pysähtyi niin, että hän oli kompastua siihen, kun harppasi
tietänsä. Silloin hän potkaisi sitä, niin että se haukkuen lensi
toiselle puolelle katua. Hän oli tullut huonommaksi ihmiseksi ja nyt
hän sen tiesi.
Hän avasi oven varmuuslukosta ja löi sen kajahtaen perässään kiinni.
Mutta tuskin hän oli hengittänyt lämmintä, hiukan seisonutta ilmaa,
kun hänessä tapahtui täydellinen muutos. Hänen raju voimansa tuntui
häipyvän ja hän alkoi vavista.
Käytävä ja portaat olivat pimeät. Itse hän siten oli määrännyt —
tullessaan myöhään kotiin hän aina unohti sammuttaa kaasun. Mutta hänen
oman huoneensa lamppu paloi portaanpylvään päässä heittäen valoa alas
portaille asti.
Käsittämätön pelko oli vallannut hänet ja kun hän astui ensimmäiselle
portaalle, hän oli kuulevinaan askeleita, jotka tulivat portaita alas.
Nuo askeleet olivat hänelle tutut. Hän oli aivan varma, että hän ne
tunsi. Nuo askeleet hän oli kuullut jok'ikinen päivä.
Hän pysähtyi ja tuo toinen tuntui myöskin pysähtyvän. Silloin hän kuuli
ylempää portaitten sivusta tohvelien sipsutuksen ja Jem-y-Lordin ääni
virkkoi: »Tekö se olette, teidän kunnianarvoisuutenne?» Ponnistaen
voimiansa hän vastasi: »Minä.»
»Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?» kysyi palvelija.
»Oliko joku tulossa portaita alas?» kysyi Philip.
»Tulossa portaita alas?» kertasi palvelija ja valojuova muuttui, kun
hän nosti lamppua.
»Tekö sitten olitte matkalla alas, Jem?»
»Minäkö matkalla alas? Minähän seison täällä paikallani näyttäen teidän
kunnianarvoisuudellenne tietä.»
»Taaskin joku oman mieleni harhakuvista», ajatteli Philip ja tarttuen
käsipuuhun hän jatkoi matkaansa. Silloin hän kuuli askeleet uudestaan.
Nyt hän sen tiesi; ne olivat hänen omat askeleensa. »Kaiku», sanoi
hän itsellensä. »Se oli vain unta», hän ajatteli, »mielikuvituksen
omituista leikkiä.» Ja hän pakotti itsensä astumaan yläkertaan. Mutta
askeleet tulivat alaspäin. Ne sivuuttivat hänet portaissa, kulkien
hänen ohitsensa seinän puolelta. Raskaina, epävarmoina, määrättöminä.
Silloin hänet käsitti merkillinen tajuttomuuden tila, jolloin
mielikuvitus ja ulkomaailma sulautuvat yhteen. Hänestä tuntui,
että miehinen olento oli kulkenut hänen ohitsensa. Vihdoin
hän oli siitä aivan varma. Se oli sama, jonka hän oli nähnyt
virkaanasettajaispäivänänsä raatihuoneen käytävässä, hänen oma
olentonsa, mutta tällä kertaa puettuna sellaiseen takkiin kuin
hänelläkin oli ja päähine lujasti vedettynä pään ympäri. Ruumis oli
puoleksi ollut sivulle kääntynyt, kasvot olivat olleet piilossa, mutta
koko olento oli ilmaissut halveksumista, vastenmielisyyttä ja inhoa.
»Eikö teidän kunnianarvoisuutenne voi hyvin tänä iltana?» tuntui
Jem-y-Lordin ääni kuuluvan kaukaa. Hän piti lamppua niin, että sen
häikäisevä valo lankesi juuri tuomarin kasvoihin.
»Hieman väsynyt — siinä kaikki. Menkää nyt vuoteeseen.»
Nyt Philip jäi yksin omaan huoneeseensa. »Omatunto», hän ajatteli.
»Pete voi ehkä joutua pois tieltä, mutta tuo seuraa minua elämän
loppuun asti. Kumpi niistä on parempi, oi Jumala — kumpi?»
Hän kaatoi juomalasin puolillensa kannusta ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Sinä hetkenä hän kuuli kevyitä askeleita yläkerrasta.
Siellä tuntui nainen kevyesti astelevan lattian yli ja sitten oli
kaikki hiljaa.