Pete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren,
kynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia
kotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni
niin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella,
mihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin
liikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle
päällekirjoituksen, Jonaique?»
»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan
postinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon,
ja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool,
pantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.
»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.
»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt
olikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa
viisitoista.»
»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa
Peteen päin.
»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun
päässä.»
»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».
Pete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori
kädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy
kirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi,
Nancy?»
Yskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä
valmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta
silloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat
uurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi
niistä hohtanut.
»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa
vaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»
»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.
Philip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin,
hermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa
eilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi,
'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta
Tynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen,
minä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.'
'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa
heille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka
kuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka
aikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin
vanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä
ajalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä
ette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti.
'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä
olen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle
istuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla
kaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset
aikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa
vain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette
voi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa
niin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän
näytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi
sairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»
»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me
tarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.
»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen
minua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen
luonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»
»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.
»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo
lopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja
kuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli
hullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli
järjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen,
laillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään
tuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit...
Kysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni
mitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille
puolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän
uhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole
saanut rahtuakaan unta silmiini.»
Pete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää,
ja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen
Philipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.
»Olet hyvin ystävällinen, Phil... meillä on oikeus tulla sinne, vai
eikö meillä ole?»
»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»
»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän
kädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.
»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka
joudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»
Pete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin
horjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras,
kuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun
on tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette
varastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän',
sanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta
olkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka
oikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia:
mennä niinkuin menevät, poikaseni.»
Philipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa
suunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle
sanonut?»
»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin
muutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon
puhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän
kimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän
Ylhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla
sitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä,
turhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne,
ystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja
tehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se
oli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään
ja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.
Philip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut
kumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä
nytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.
»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.
»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien
merkitsevällä äänenpainolla: _Pikku Katherinelle hänen rakastavalta
äidillänsä... pappa ei saa ikävöidä... Sano terveisiä kaikille
ystäville, jotka minua muistavat... erittäinkin kunnioittavat
terveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut._»
Välinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah,
mitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi
leimahti liekkiin.
Philipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.
»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut
tuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli
katsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.
Philip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.
»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä
jälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka
ovat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita
esineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat
kerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»
Philipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos
tästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi
tahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.
»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin?
Ehkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden
kirjeen?»
Philip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina
pöydän ääreen siepaten kynän käteensä.
»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.
»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin
tahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi
sanella: »Rakastettu vaimo!»
Tahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.
»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän.
'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.
Philip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen
kätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti
piippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui
neule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.
»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka
pienokaiselle — —»
»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.
»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä
kynää!... Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä
nauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes
Kastajan näköinen — —»
Pete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.
»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin
leikintekoa... 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa
ja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle
parille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan
mainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus
Mummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon
heille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin
he saavat hyvän tuulensa takaisin'.»
»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän
kunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.
»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään
haittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa,
vai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa
nyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.
Philip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli
vain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:
»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä
etsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin
meitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin
hän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut
terveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'... Sanelenko liian
sukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»
Kylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä
paperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.
»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip
avuttomana.
»Totta kai — anna mennä vain», päätti Pete pullautellen mahtavia
savupilviä ilmaan ja nauraen.
Philip kirjoitti senkin. Hänen kätensä oli nyt kankea. Kynä rapisi ja
mustepisarat räiskyivät paperille.
»'Mitä minuun tulee niin minä olen jonkinlainen kesäleski, mutta jos
sinä kauemmin pidät minua ilman eukkoa, minua pian verotetaan siitä,
että olen vanhapoika'».
Pete pisti piippunsa uuninhyllylle, kakisteli kurkkuansa ja sai sitten
ankaran yskänkohtauksen.
»'Hauska oli kuulla, että tulet pian kotiin, rakkaani (yskintää).
Rakkahin Kirry, minä ikävöin kuollakseni sinua (yskintää), pahemmin
kuin Kimberleyssä (yskintää). Kun minä menen nukkumaan, »missä on
hän nyt?» ajattelen. Ja ylös noustessani mietin: »Missä hän on yönsä
viettänyt?» Pimeinä sydänöinä minä kyselen: »Nukkuuko hän, kuinka hän
voi?» (ankaraa yskintää). Tule pian kotiin, lemmikkini; ei kuitenkaan
ennenkuin olet ihan terve...' Mutta häntä ei kuitenkaan mitenkään saa
vaatia kotiin liian aikaisin, ymmärräthän», hän kuiskasi olan yli
Philipin korvaan nyhkäisten häntä uudestaan kyynärpäällänsä.
Philip vastasi epämääräisesti ja hätkähti Peten kosketuksesta aivan
kuin tämä olisi polttanut häntä tulikuumalla raudalla. Yskintä jatkui
ja sanelu alkoi uudelleen.
»Aina odottaa sinua täällä lämmin pesä, lemmittyni. Jok'ikinen lausuu
täällä sinut tervetulleeksi eikä kukaan sano sinulle mitään muuta kuin
ystävällisiä ja kohteliaita sanoja, tule siis kotiin, sinä uskollinen,
pikku vaimoni, ennenkuin sinun hullu, vanha miehesi tulee aivan — −»
Pete sai ankaran yskänkohtauksen ja kurotti kaulaansa, jolloin hänen
naamansa vääntyi kauheaan irviin. »Tämä kauhea yskä kiskoo minut
kappaleiksi», hän valitti. »Lusikallinen hunajaviiniä, Nancy — se on
kerrassaan mainiota tällaisessa yskässä, se lievittää kurkkua.»
Nancy nyökähteli kehdon ääressä — hän oli torkahtanut uneen.
Philip oli valahtanut kuolonkalpeaksi, häntä pyörrytti ja hän tunsi
pahoinvointia. Hetkiseksi hänet valtasi kauhea mieliteko. Häntä halutti
hyökätä Peten kimppuun, tarttua häntä kurkkuun ja kuristaa hänet. Oman
kehnouden tunne, inhoittava kaksinaisuus sai hänet vihaamaan Peteä.
Tuon miehen puhtaus, hyvyys ja jalo mielenlaatu raivostutti häntä.
Hän ei voinut sitä auttaa — hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa
viimeiset rippeet taistelivat elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten hän
häpesi, omantunnon vaivat raatelivat häntä ja peläten itseänsä ja muita
hän heitti kynän kädestään, sieppasi hattunsa, karjahti: »hyvää yötä»
ja hyökkäsi ulos talosta kuin säikytetty villieläin.
Nancy heräsi unestansa. »Voi, Herra, mitä tämä tietää?» hän huudahti ja
pani kehdon voimainsa takaa keikkumaan.
»Hän on yhä yhtä helläsydäminen ja osaaottavainen kuin ennenkin»,
kuiskasi Pete ovea sulkiessaan. (Ankaraa yskintää)... »Kirje on
kuitenkin lopetettu — tuossa on kirjekuori.»