Aikaisin iltapäivällä he nostivat purjeet ja laskivat rannikon suuntaa
rivakan tuulen pullistuessa purjeita ja meren kohistessa heidän
ympärillänsä. Päivä oli sateinen ja iloton. Sakea sumu peitti maan ja
kun he kulkivat Laxeyn ohi, he vaivoin saattoivat erottaa suuren pyörän
ylimmäisen kaaren, joka oli kuin tumma sateenkaaren varjo synkkää
taivasta vasten. Heidän saapuessaan Douglasiin usma alkoi hajota, mutta
sen sijaan valui sade virtana savenharmaista kiitävistä pilvistä.
Soittokunta kaiutteli säveleitänsä rantalaiturilta, joka kiemurrellen
kuin käärmeenkieli pisti kauaksi lahden suulle. Samana hetkenä ilmestyi
kallion takaa Englannista tuleva laiva, jonka merikipeät matkustajat
tunkeutuivat etukannelle, miehet hatut sidottuina kirjavilla
nenäliinoilla leuan alle ja naiset suojellen heiluvia sulkiansa.
Keskikannella soitteli viulu ja harppu iloista kansanlaulua. Kaupunki
oli kuin kukko, joka kiekuu lakkaamatta, kun sade on huuhdellut sen
untuvia myöten märäksi.
Kun he saapuivat Port St. Maryyn, oli usma haihtunut ja sade lakannut,
mutta kalastajakaupunki oli synkkä ja ikävä ja pilvet näyttivät yhä
uhkaavan uudella sadekuurolla. Luodevesi oli matalimmillaan ja paljon
veneitä oli kuivalla rannalla tai oli ne vedetty kallioitten väliin.
Pete laskettiin maihin, mutta hänen Nickeynsä jatkoi matkaa Calf-saaren
ympäri laskien sillimatalikolle merelle pistävän kallion toiselle
puolen. Joukko kalastajia odotti häntä laiturilla synkin katsein ja
kädet tungettuina syvälle housuntaskuihin.
»Tässä ei tarvita pitkiä puheita», sanoi Pete osoittaen veneitä, jotka
olivat kuivalla. »Teitä on täällä ainakin viisikymmentä miestä, jotka
saatte lojua täällä pääsemättä ulos. Ja sittenkin tahdotaan teidät
pakottaa maksamaan satamaveroa.»
»Jatkakaa, kapteeni», sanoi muuan kalastaja. »Meitä on täällä
viisisataa miestä, jotka olemme valmiit seuraamaan teitä, minne ikinä
tahdottekin meitä johtaa.»
Pete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana
iltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie
vilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port
Erinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka
aamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin
että he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet
tietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä,
pysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat
kädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta
joukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien»
sävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin
jälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi,
huutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun
tuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten
rintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä
tiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain
äänekästä kuorsausta.
Douglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä
maaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin
rastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja
markkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla.
Nukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä.
»Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?»
lisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo
kysymykset kuuluivat.
»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä
etsinytkään.»
Ajaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti
Kirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete
joutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska
tarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon,
vaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu
messinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana:
Asianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä
saattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — _Tuomari
Christian_.
Tavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin
talo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi
näyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän
oli tullut Douglasiin etsimään Katea.
Pete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja
Fancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön
elämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan
antautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen
asti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät
kuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista
pisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä
ulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät
katuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi
edestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle
kaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja
leimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.
Peten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki
saaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten
kukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan
alatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen,
se pikku raukka!»
Hän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi
himoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi
tavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu
edestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle,
sille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.
Siellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone.
Alakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja
parvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan.
Paikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka
ihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja
nuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa
kaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja
olkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se
oli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten
töminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen
hirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän
luuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten
kuolinvalitusta.
»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää
jaksanut.»
Hänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa
veti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni
kuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»
Hän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka
kauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua
tuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.
»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän
koetti karkoittaa hänet luotansa.
»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies
Dublinista?»
»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete
taputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.
Tyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan
häneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra
itseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»
Hän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen
merkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.
»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»
Salaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.
»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun
puheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.
Pete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen
kouraansa.
»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te
olette?»
Maalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän
kuusitoista», vastasi tyttö.
»Oi, Jumala!» huudahti Pete.
Maalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se
ollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini
luona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»
Pete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.
»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui
sitten kiireesti ulos tästä pesästä.
»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan
ja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»
Tämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana
yönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään
Athol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa
istui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi.
»Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät
Philipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät
kevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö
toverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.
Petestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta,
kun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli,
»tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»
Kello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli
pimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin
Nancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli
ja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa,
hänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä
oli hän tänä yönä?
Pete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti
maallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon?
Koko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa
tuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin
tuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini,
vahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt?
Minkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen
kasvojansa nähdä.»
Jokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa.
Kertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä,
Tuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat
pystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi
ja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut
hänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.
Nancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran,
kohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi
siunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»
»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä
pitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.
Seuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa
työssä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä
ketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»
»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.
»Sittenpähän näet», myhäili Pete.
Kello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa,
kun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille
on tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin
mies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.
Pete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman
hämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.
»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen
päällekirjoituksen Peten luettavaksi.
Pete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein,
'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen
hyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!»
hän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on
lahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen
ajattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»
Postinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja
sanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»
»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin
nuoraa.
»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa,
sitä minä vain sanoin.»
Pete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle
taivaasta lähetetty.
»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly.
»Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni.
Minä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa —
tuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»
»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien
matkaansa.
»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten
riensi taloon.
»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.
»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.
»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua,
tyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.
»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.
»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin
on kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea
myöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin
paketista esille punainen hilkka.
»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi
riiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.
Nancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua:
»Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka
saisivat käsiinsä enkelin siivet.»
Sitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen,
pyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.
»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän
kehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi
kerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä
ajattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»
»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei
ole ollenkaan ihmeellistä.»
Lapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä
näytti viehättävän paljaat varpaansa.
»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja
Douglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan
juolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin
meidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet
hameet ja muut.»
Pete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.
»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota
ajatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.