Caesar tuli tervehtimään Peteä seuraavana päivänä ja vei hänet
mukanansa julkisen notaarien luo, jossa järjestettiin kiinnitysasia.
Ballawhainen kiinnityskirjat jätettiin sitten Caesarin säilytettäväksi
ja suunnattomalla riemulla hän harppasi kotiinsa piiloittaen paperit
kassakaappiin, joka hänellä oli myllyllänsä, ja hurja voiton varmuus
kasvoillansa hän sulki oven.
»Vanha Ballawhaine kaatuu pian hautaan», hän ajatteli, »ja jos me
heitämme sen nuoren lurjuksen portista ulos, kohtaa siinä vain Jumalan
rangaistus pahantekijää.»
Nostaessaan tämän suuren summan Pete huomasi, että hänen
tuhlaavaisuutensa ja vielä enemmän hänen hyväntahtoiset lahjoituksensa
olivat kuluttaneet hänen omaisuutensa niin, ettei hänellä enää ollut
käytettävänä kuin sata puntaa. »Sillä ei väliä», hän ajatteli,
»saatuaan omansa haltuunsa Philip kyllä maksaa minulle takaisin.»
Mummi oli tullut Nancyn luo Jalavaharjuun, kun Pete palasi kotiin.
Lapsi sai juuri aamukylpyänsä ja molemmat naiset olivat polvillansa
kahden puolen pesuallasta puhellen ja lirputellen kuin kaksi vanhaa
kanaa, jotka vaalivat yhtä munaa.
»Oi, oi, oletko sinä milloinkaan tällaista nähnyt, Nancy? Et, etpä
suinkaan. Sellainen pieni, suloinen enkeli! Tulevaisuuden taimi!»
»Minun täytyy itkeä, Mummi, kun minä näen sen katselevan noin
kauniisti. Pyyhekö lämmitettävä? Minä olenkin sellainen tyttö — kun
minä kerran joudun pahalle miehelle, on minun kerrassaan vaikea saada
hyvä tuuleni takaisin. Nukallisen pyyhkeenkö tahdotte? Tässä se on.»
»Oh, hoh, hoh, hoh! Ihanhan se höyryää. Nancy, meidän täytyy pian
laittaa sille lyhyet hameet.»
Ja sen jälkeen he alkoivat vakavasti neuvotella liiviniekoista hameista
ja muista ihmeellisistä vaatekappaleista, joista miesväellä ei ole
aavistustakaan. Pete istui katsellen ja kuunnellen. »Ihmiset alkavat
pian juoruta pahaa äidistä, jos he näkevät mummon pitävän kaikesta
huolen», hän ajatteli.
Sinä iltana hän asteli edestakaisin katuja pitkin ja tarkasteli
huolellisesti näyteakkunoita. Hän tahtoi esiintyä kuin työmies, joka
saatuaan puhdasta ylleen on lähtenyt huvittelemaan ja kuluttamaan
parhaansa mukaan lauantai-iltaansa, mutta kadut olivat täynnä väkeä ja
pian hän huomasi, että ihmiset pitivät häntä silmällä. »Ei täältä»,
hän puheli itsellensä. »En minä voi mitään ostaa täältä. Täytyy pitää
varansa ja silmänsä auki, muuten joutuu katumaan sitä, mitä houreissaan
on tehnyt.»
Muutamia tunteja myöhemmin, kun Nancy oli lapsen kanssa mennyt
yläkertaan, Pete muisti jotakin, jonka oli nähnyt muutaman kaapin
laatikon pohjalla. Mentyään noutamaan sitä hän ei heti saanutkaan
laatikkoa auki, vaan hänen oli monta kertaa yritettävä, ennenkuin
se kitisten aukesi todistaen, ettei sitä oltu pitkiin aikoihin
käytetty. Pete löysi, mitä etsi, mutta löysi myöskin jotakin muuta.
Se oli paperirasia, joka oli sidottu kirjavalla nauhalla omituiselle
ruusukkeelle. »Katen solmu», ajatteli Pete huoaten. Hän vetäisi solmun
auki, nosti kannen pois ja otti sieltä esille pienen, punaisesta
sametista tehdyn lapsenhilkan. »Tuota juuri tarvitsenkin», hän
ajatteli. Suu avoinna hän asetteli sitä suureen, ruskeaan nyrkkiinsä
ja nauroi ihastuksesta. »Hän on ostanut sen lapselle, mutta ei ole
vielä kertaakaan käyttänyt.» Hänen silmänsä loistivat. »_Tätä_
juuri minä tarvitsen», hän kertasi ja otti esille kynän ja paperia
kirjoittaaksensa jotakin sen mukaan.
Hänen kirjoituksensa kuului näin:
»_Pikku Katerinile rakastvalta äitiltä._»
Hän piti työtään jonkun matkan päässä itsestään ja tarkasti sitä.
Päällekirjoitus ulottui koko puolen arkin yli. Mutta se erinomainen
menestys, mikä hänen edellisellä yrityksellänsä oli ollut, antoi
hänelle rohkeutta. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa
vieläkin enemmän. Niinpä hän käänsi arkin toisen puolen ja kirjoitti
taakse:
»Sanno pa pale etei ikävöi minuva minä tulen kottin pijan muta en tietä
varman koska.»
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän oli ehtinyt näin
kauaksi, mutta ne kirkastuivat taas, kun hänen mieleensä johtui jotakin.
»_Meilä on ollut hirveen lysti Jo-eno — —_»
»Yhä minun on tuota vanhaa lehmää lypsettävä», hän ajatteli.
»_Otti minut kattoman Walesin prinsiä eilen._»
Hän ei voinut sitä auttaa — hänen omat keksintönsä huvittivat häntä
tavattomasti.
»_Lipput liehuivat koko päivän ja mussiikki puhalti yöllä ilotullitus
ja mee oltiin kattuvaunun katola ja näjime hänet mainijosti._»
»Verratonta», sanoi Pete laskien kynän pois ja hieroen käsiänsä
ihastellessaan omaa kirjailijataitoansa. »Kun hän ensi kerran
kirjoittaa, hän varmaankin ajaa omalla parivaljakolla.»
Hiljaa nyyhkyttäen hän uhrasi kaikelle tuolle muutamia kyyneleitä,
mutta ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään huvia kirjoittaa muutamaa
sanaa lisää:
»_Sanoka terveisijä kaikile ystäville, jotka minuva muistavat ja
myöskin tuomarile elei hän ole minuva unohtannu._»
Saatuaan lopetetuksi tämän toisen rakkauden opettaman väärennyksen
hän asteli varpaillaan huoneessa etsien käärepaperia ja rihmaa.
Löydettyään, mitä haki, hän pisti hilkan takaisin laatikkoon
asettaen paperin sievästi poimujen väliin, sulki kannen ja teki
kömpelöillä sormillansa suuren paketin, jonka osoitti itsellensä,
kuten edelliselläkin kerralla. Täytettyään vihdoin tavanmukaiset
velvollisuutensa lampun ja oven suhteen hän painautui arkihuoneen
sohvalle nukkumaan.
Istuessaan päivällispöytään maanantaina hän harmistuneena pahoitteli:
»Kiusallista, Nancy — minun täytyy lähteä Port St. Maryyn ottaakseni
osaa kalastajain jyrisevään mielenosoitukseen.»
Sitten hän otti arkihuoneen sohvan alta ruskeaan paperiin käärityn
paketin, pisti sen poveensa, napitti tarkasti takkinsa ja salaa
kähvelsi sen mukaansa lähtiessänsä ulos talosta.