Samana iltana Pete istui puistonsa kajuutassa ja hänen sydämensä oli
entistä raskaampi sen vuoksi, että hän oli voinut muiden ajatusten
tähden hetkiseksi unohtaa sydämensä suuren surun. Kukat olivat avanneet
teränsä, ruusut kukoistivat portaitten pielissä ja rastas liversi puun
latvassa. Mutta hänen oma kukkien kukkansa oli poissa, hänen ruusunsa,
joka loisti yli kaikkien ruusujen, hänen satakielensä — missä hän oli?
Kesä saapui, — saapui päivänpaisteineen, tuhansine sävel eineen ja
suloisine tuoksuineen — mutta Kate ei saapunut.
Kello sisällä löi seitsemän ja Pete istui piippunysä kädessänsä
huolettomana portilla. Nyt hänen ei tarvinnut niin kiihkeästi
tuijotella mihin päin postinkantajan lakinlippa kääntyisi.
»Tuon teille kirjeen, herra Quilliam.»
Kuullessaan nämä sanat Pete avasi puoliksi silmänsä aivan kuin olisi
uinunut unessa ilta-auringon paisteessa ja koetti näyttää niin
hämmästyneeltä kuin suinkin.
»Mitä? Minulle, mitä niin? Kirjekö, sanotte? Oh, niinpähän on»,
hän virkahti käännellen sitä käsissänsä, »varmaankin terveisiä
eukkoseltani. No, siinä se nyt tuli, kuten näette», ja hän nauraa
hykersi aivan kuin tuo olisi ollut maailman suurin ihme.
Hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan kiire. Hän tukki sormellaan
piippunsa täyteen tupakkaa, sytytti sen, imi sitä kiihkeästi, kunnes
se tohisi, huokasi sitten syvään ja virkahti vihdoin aivan tyynesti:
»Katsotaanpas, mitä uutisia hänellä nyt on.»
Hitaasti hän repi kuoren auki, luki siitä lause lauseelta ääneen, aivan
kuin itseksensä, mutta viivytti samalla puheillaan postinkantajaa, joka
seisoi portin ulkopuolella. »Mitenkäs teidän asianne hurisevat tänään,
herra Kelly? Vai niin, hm — olen niin paljon parantunut, että oikein
ihmeeltä tuntuu — On kyllä, ilta on kerrassaan ihana, herra Kelly,
hyvin, hyvin ihana — täällä on niin mukavaa ja kodikasta ja Joe-eno
on kerrassaan rakastettava veitikka — laukkunne on tavattoman raskas
tänään, sanotte? No, senhän kyllä voi nähdä — terveisiä paljon Mummille
ja kaikille ystäville, jotka minua muistavat — ei mitään, herra Kelly,
ei mitään erikoista. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, etten olisi
hänen suhteensa levoton. No, se nyt oli aivan turhaa — aivan kerrassaan
turhaa. Ah, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseänsä. Mutta kirjeen
kirjoittaminen ei kyllä hänelle tuotakaan mitään vaivaa. Tuon hän on
varmaan pistänyt paperille vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa»,
hän hymyili nostaen täyteen kirjoitetun arkin puolikkaan korkealle.
»Siitä minä olen aivan varma, Kelly.» Sitten hän katsahti taaskin
kirjeeseen. »Mitäs tuo sitten on? P.S. No, siinä se nyt on! Kirjeen
loppuun pitää aina lisätä P.S. ymmärrättekös, herra Kelly? _P.S. —
Minä olin aikonut palata kotiin aikaisemmin, mutta enhän minä pääse,
kun Joe-eno tahtoo kuljetella minua kaikissa teattereissa._ Ha, ha,
ha! Se Joe-eno on sitten kerrassaan kelpo ukkeli. Mutta, herra Kelly»,
heittäen merkitsevän silmäyksen, »ei sanaakaan tästä Caesarille.»
Herra Kelly oli salaa katsoa muljautellut Peteen teräksenharmailla
silmillänsä. »Tiedättekö, kapteeni, mitä Musta Tom sanoo?»
»No, mitä hän sanoo?» kysäisi Pete muuttaen äkkiä ääntänsä.
»Hän sanoo, ettei mitään Joe-enoa ole olemassakaan.»
»Ei Joe-enoa?» ihmetteli Pete kohottaen ääntänsä ja kulmiansa samalla
kertaa.
Päännyökkäyksellä postinkantaja vakuutti puheensa todeksi.
»No, jo nyt on ihme», päivitteli Pete kohottaen katseensa aivan
kuin ottaen taivaan todistajaksensa. »Ei ole Joe-enoa?» hän kertasi
äänessään ihmettelevä ja matkiva sointu. »Kysykää siltä mieheltä,
puhuuko hän unissansa. No», hän sanoi ja hänen silmänsä avautuivat ja
sulkeutuivat kuin suuren nuken silmät, »silloin hän väittää, ettei ole
myöskään Joney-tätiä.»
Postinkantaja katsoi kysyvästi häneen.
»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Joney-tädistä — Joe-enon
vaimosta? Ette? No, ihme ja kumma — näenkö minä sitten unta? Ette ole
kuullut Joney-tädistä, joka oli pyhimys? Ah, hän oli eläissään ihana,
vanha vaimo. Eläissänsä pyhimys ja kuoli hurskaan kuoleman. Teatteri
oli hänelle kauhistus. Ei mikään voima olisi voinut pakottaa häntä
sinne. Ei, mutta aina hänet nähtiin kappelissa ja joka yö hän nousi
vuoteeltansa rukoilemaan. Sellainen hän oli. Vai niin se Musta Tom
väittää, ettei Joe-enoa ole olemassakaan?»
Pete päästi pitkän vihellyksen, mutta lakkasi sitten äkkiä suu
ammollaan ja sanoi kurkkunsa perältä: »Nyt minä sen ymmärrän.»
Hän painoi huulensa aivan postinkantajan korvaan ja kuiskasi: »Oletteko
te koskaan kuullut puhuttavan suuresta omaisuudesta, jonka Musta Tom
toivoo käräjöimällä voittavansa?» Postinkantajan hatun lippa nyökkäsi
myöntävästi. »Vai olette? Tom nähtävästi aikoo sen saada kokonaan
itsellensä, siinä se on! Ha, ha, ha!»
Postinkantaja lähti silmiänsä räpytellen ja ikeniänsä irvistellen
tiehensä, ja Pete hoippui käytävää rakennusta kohden pureskellen
huuliansa ja mutisten: »Kestä Pete, kestä vain — kestä, vaikka tuntuisi
kuinka kauhealta.» Sitten hän ääneen lisäsi: »On tullut kirje rouvalta,
Nancy.»
Nancy hyökkäsi häntä vastaan portaille, vaikka hänen kätensä olivatkin
paksussa taikinassa.
»Tässä se on», ihasteli Pete heilutellen kirjettä toisessa kädessään.
»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Nancy. »Postissako se tuli, Pete?»
»Katso leimaa, tyttöseni, niin näet itse», vastasi Pete.
»Voi minun päiviäni! Kirryltä, sanotte te?»
»Anna minun tulla sisään, niin luen siitä osan sinulle.»
Nancy palasi takaisin taikinansa ääreen vallan suunniltansa
hämmästyksestä, ja Pete seurasi häntä kirjettä avaten.
»Hän voi oikein hyvin, Nancy — tuota osaa minun ei ollenkaan tarvitse
lukea. Mutta tässä», kuljettaen sormeansa rivejä pitkin, _suutele
pienokaisia, sano terveisiä Nancylle ja pyydä, ettei Mummi ole
vihoissaan_», ja niin edespäin, ja niin edespäin. Näethän?»
Keskeyttäen alustamisen Nancy katsahti kirjeeseen ja sanoi: »Herra
Kellykö sen teille antoi?»
»Hänpä tietenkin», vakuutti Pete, »juuri ikään tuossa portilla. Tähän
aikaanhan hän aina kulkee, etkös sitä tiedä?»
Nancy silmäsi kelloa. »Niin kai se sitten lienee», hän myönsi.
»Tuoss' on, ota se käteesi ja lue, tyttöseni», lisäsi Pete.
Nancy pesi kätensä, otti kirjeen ja hypelöitsi sitä sormissansa aivan
kuin olisi tunnustellut kangasta. »Ja tämä nyt on sitten Kirryltä?
Voi, Herra, kuinka se on hauskaa! Minä en ole käynyt paljoa koulua,
Pete, mutta mikään ei ole minusta mieluisempaa kuin kirjeen saaminen.
Se on aivan kuin pastilli pyörtymistä vastaan hameen taskussa, kun
menee sunnuntaina kirkkoon. Ellei sitä nyt tarvitse, tietää kuitenkin,
että se siellä on.» Sitten hän tutki tarkasti kirjettä ja lisäsi
hyvin mietteissään: »Kerran minä itsekin olen saanut kirjeen — se
on ihan totta, Pete. Se oli isältä. Hän oli purjehtinut muutamalla
laivalla kauas mustien maahan ostamaan appelsiineja. He laskivat
Lontoon satamaan eräänä päivänä, jolloin kaupungissa oli suurenmoiset
hautajaiset. Kuka se nyt olikaan, jota yleensä sanottiin suurjalaksi
— Wellington, niin se oli. Kaikki siitä kirjoittivat kotiinsa ja
kertoivat ihmispaljoudesta, vaunuista ja sotaratsuista, soitosta
kaduilla ja kirkoista — sen jälkeen emme heistä ole mitään kuulleet
— ei sanaakaan. 'Neiti Annie Cainille — kaipaavalta isältäsi, Joe
Cainilta.' Minä osasin sen ulkoa — jokaisen sanan — ja kymmenen vuotta
minä säilytin sitä arkussani lavendelin lehtien välissä.»
Vähän myöhemmin tuli Philip taloon. Hän näytti väsyneeltä ja
masentuneelta; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuopille-painuneet,
silmät punaiset, levottomat ja katse kartteleva, tukka
epäjärjestyksessä ja askel laahaava ja epävarma.
»Kuulepas nyt, hyvä mies», lausui Pete, »etkö sinä ole vannonut valaa
tuomitaksesi ihmisiä oikein henkilöön ja muotoon katsomatta?»
Levottomana Philip katsahti häneen. »Entäs sitten?» hän änkytti.
»Kuitenkin», huusi Pete otsa kurtussa ja kädet nyrkissä, »on olemassa
yksi mies, jolle sinä et tee oikeutta.»
»Kuka se on?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.
»Sinä itse», vastasi Pete ja Philip huokasi helpotuksesta. Pete nauroi,
kielsi Philipiä raatamasta niin kauheasti ja alkoi sitten kertoa
aamupäivän kokouksesta.
»Suurenmoista! Sitä sanomatonta innostusta ei voi kuvata. Hitto
vieköön, mies! Enkös minä sitä sanonut, että me nousemme yhtenä
miehenä? Sen me teemmekin. Kaksituhattamiehisenä joukkona me saavumme
Tynwaldin harjulle parlamenttipäivänä. Miksi me emme sitä tekisi?
Meillä on rummut ja torvet mukanamme, kaksi kokonaista soittokuntaa.
Ehkei siinä nyt niin paljon synny musiikkia, mutta melua on sitä
enemmän. Kaikki on järjestetty. Etelänpuolen kalastajat saapuvat
Foxalin tietä ja pohjoisesta tullaan Peelin kautta. Joukot yhtyvät
Harry Delanyn puun luona ja sieltä marssitaan miehissä harjulle. Ei
mitään melua — ei edes laulua — ei häiritä vähimmälläkään tavalla
istuntoa.»
»No niin! Entäs sitten?» virkahti Philip.
»Sitten me pyydämme sinua, tuomari, ajamaan meidän asiaamme. Sinun
ei tarvitse puhua paljoa, ei ainakaan sellaista, joka vahingoittaisi
sinua. Sinun on sanottava vain, mitä me tahdomme — siinä kaikki.»
»Se on vakava juttu, Pete. Minä tahdon ajatella sitä.»
»Oh, ajattelu sinä vain miten paljon tahdot, herra tuomari — mutta
päätä lopuksi kuitenkin ryhtyä asiaan. Pojat luottavat sinun apuusi.
'Hän on meidän ankkurimme ja se kyllä kestää', sanovat he. Mutta nyt me
emme enää välitä puhua satamista», hän lisäsi kurkottaen jotakin uunin
reunalta. »Miksi sinä tätä luulet?»
»Mistäs minä sen tietäisin?» vastasi Philip huoaten helpotuksesta,
vaikka näyttäkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.
»Arvaa sitten», jatkoi Pete piilottaen kätensä selkänsä taakse.
Philip pudisti päätänsä ja heikko hymy häivähti hänen huulillensa.
Kuten poika joka on saanut ihastuttavan syntymäpäivälahjan, Pete
kumartui ja kuiskasi Philipin korvaan: »Minä olen saanut tietoja
Katelta.»
Philip valahti kuolonkalpeaksi, huulet vapisivat ja hän änkytti:
»Oletko sinä — oletko sinä — saanut tietoja Katelta?»
»Katso itse», huudahti Pete riemuissansa ja veti ylpeänä kirjeen esille.
Philipin hengitys muuttui vaikeaksi ja huohottavaksi. Hitaasti, hyvin
hitaasti hän ojensi kätensä, otti kirjeen ja luki osoitteen.
»Lue se — lue se», kehoitti Pete, »siinä ei ole mitään salaisuuksia.»
Painunein päin ja silmät ummessa Philip vapisevin käsin kiskoi kirjettä
ulos, niin että kuori repeytyi. Aivan kuin sumun läpi hän luki rivin
sieltä, toisen täältä, vaikka kirjaimet tuntuivat tanssivan hänen
silmissään.
_»Rakain peate minä ollen tullu palljo parremaks... minula on hirven
hauska ja mukkava... joskus minä ikävöi nährä piennen sullosia
kasvoin... ei muta tälä kerrala... sinun helästi rakkastava vaimmosi.»_
»Jokos olet tullut P.S., Philip?» kysyi Pete. Hän oli polvillaan lieden
edessä sytyttäen hiilloksesta piippuansa.
_»Teke miel kottin muta... sanno tuomarile paljo terrveisiä kun tappat
hän oli mule nin hirven hyvvä kun sinä ollit poiss enkä minä sinule
kerronnu puoltakkan.»_
»Hän ei jätä miestään ikävään eikä levottomaksi», kehui Pete.
Philip ei voinut vastata. Hänen kurkkuansa kuroi ja kieli oli kuin
halvaantunut; kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Nancy, joka
oli ollut Sulbyssa kertomassa uutisia kirjeestä, tuli silloin sisään ja
Philip kohotti päätänsä.
»Minä sanoin tädille, etten palaa tänä iltana, Nancy. Onko minun
huoneeni ylhäällä kunnossa?»
»On kyllä, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on aina kunnossa», vastasi
Nancy syvään niiaten.
Philip nousi seisoalleen, otti kasvot pois käännettyinä kynttilän
Nancyltä, pyysi Peteltä anteeksi — hän oli väsynyt ja uninen ja
hänellä oli huomenna kova päivä — sanoi »hyvää yötä» ja nousi horjuen
ja hoippuen yläkertaan — kiskaisi huoneensa oven auki ja heti löi
perässään kiinni aivan kuin vihollinen olisi ollut hänen kintereillänsä.
Pete luuli mainiosti onnistuneensa yrityksessänsä, mutta katsellessansa
Philipin jälkeen hänet valtasi omituinen levottomuus. Hän ei ollenkaan
epäillyt, että Philip olisi huomannut jotakin. Hänestä oli kirjoitus
kuin kirjoitus, välipä tällä, millaista käsiala oli. Mutta puolen
yön aikaan Philip, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, kuuli käheän
äänen nyyhkyttävän jossain alakerrassa. Hän avasi ovensa, hiipi
portaitten päähän ja kuuneli. Talo oli pilkkoisen pimeä, mutta jostain
näkymättömästä paikasta kuului ääni:
»Jumala, anna minulle anteeksi, että minä Philipiä. Enhän minä voinut
sitä auttaa, sinä itse etten voinut. Herra, valhe on inhoittavaa Se
on mausta kuin puuron juontia — se tarttuu kurkkuun ja tukahduttaa.
Mutta minä teen sen pelastaakseni kadonneen lampaani ja ellen minä sitä
tekisi, minä tulisin itse hulluksi — Sinä tiedät, että niin kävisi.
Jumala, Jumala, anna minulle anteeksi Kirryni tähden. Amen.»
Käheä ääni vaikeni, talossa oli kaikki hiljaa. Silloin heräsi lapsi
alakerrassa ja sen haikea itku kaikui pimeyden läpi. Kauhuissaan Philip
vetäytyi takaisin huoneeseensa.
»Tämä, on sitä, mitä Kate on saanut ennemmin kestää. Oi, Jumala,
Jumala!»