Seuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren
kalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun
kalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja
vastaan.»
»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä
takkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan,
jossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle:
»Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka
jälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta
ulomma lahteen.
Heidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli
alhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen
vuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta
saaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat
lounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne,
olivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin
parvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet
iltaansa viettämään.
Sinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten
taakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli
epäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi
peilikirkkaana.
»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät
kokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle
Calf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen,
niin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin
tyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa
jäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.
Myöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin,
lähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä
merellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli
yö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet.
Vaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä
samoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan
kalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui
paikoilleen ja toiset painautuivat levolle.
Peten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle
kirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa
osoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:
»Kapteini Peatr Quilliam
Jalavharju ramsey man-saari.»
Hän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin
erityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun
aarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään.
Puolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti
silloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi
riittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa
ja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.
»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä
siunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.
Kahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa
»koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven
toitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat
edempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella
äänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki,
joka oli kohonnut meren pimeydestä.
Kun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden
yli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten
riemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja
täynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat
kaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa
tilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten
ylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat
tuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä
uhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.
»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös
kajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä
tarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä
niin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut
tavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja
kaikilla oli kylliksi.
»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi»,
sanoi Pete.
»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä
löi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui
mastojen huipuissa.
»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.
»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.
»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri
saatikka sitten koillistuuli.»
»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka
ei sietänyt vastaväitteitä.
Niin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa,
joka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot
jysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun
he istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä
verkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.
Mutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli
alhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa
alusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä
maihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa,
kirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin,
ja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä
kiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä
alusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen,
jotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.
Peten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli
laivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi
maihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut
melun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan
tähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa
meitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello
seitsemän.»
»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä
oli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän
oli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen
suoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa
epäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi
kaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin
torille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin
parhaimmat talot ja useimmat liikkeet.
Hän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja
ei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin
uteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä.
Siinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä
nähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille
kirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon.
Sitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen
edestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa
katua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu
vielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan;
äänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.
Mutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat
suurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa
ja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä
kiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki
lahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan
kuin kapean nuotanperän.
»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille
kaikki kaikessa», sanoi muuan.
»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat
meistä ovat siihen syypäät.»
»Kuinka niin?» kysyi joku.
»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä,
tapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin
te, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus
menestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti
olkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun
vaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse
teette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi
ja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän
näytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»
Peten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se
ei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä
juoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai
tunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän
loikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä
kipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs
varten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat
paljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko
nuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon
vaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän
kehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän
isänsä viikossa sillin kalastuksella.'»
»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa»,
lisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto
soikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on
tullut niin paljon vieraita.»
»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä»,
mörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö
leiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää,
mitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen
kapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei
kannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»
Viimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä
oli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet
kohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat
kasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä
viileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen
usma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten
yläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti
rantaa vasten.
»Miehet», sanoi Pete, »tästä asiasta ei tarvitse paljoa puhua. Se mitä
tänä aamuna olemme kokeneet, on selvittänyt meille, millaiset asiat
ovat. Me saimme viime yönä kelpo saaliin, eikö totta? Peeliin tuli
neljäsataa alusta, jokaisella vähintäänkin kymmenen leiviskän saalis.
Katsotaanpas — te joilla on terävä laskupää, sanokaapa — eikö se tee
yhteensä neljätuhatta leiviskää?» — huutoja: »tekee kyllä.» — »Se käy
teiltä jo ihmeellisen sukkelaan. Te osaatte pian laskea, kun on rahasta
kysymys. Meillä oli siis neljätuhatta leiviskää, jotka meidän tuli
lähettää höyrylaivalla Englantiin. Mutta pääsimmekö me rantaan, siitä
on kysymys? Ei, se ei onnistunut puolillekaan. Toinen puoli on matkalla
ympäri toiseen satamaan, mutta saalis ei ehdi enää tämän päivän
laivoihin, vaan jää mätänemään ja on heitettävä mereen. Siitä näitte,
mitä Man-saaren kalastajat ovat menettäneet sen vuoksi, ettei heillä
ole satamaa, ja kuitenkin heille puhutaan satamaveroista.»
»Hitto vie, sitä poikaa!» — »Siinä on oikea mies!» — »Jatkakaa,
kapteeni. Mitä meidän on tehtävä?»
»Tehtävä?» huudahti Pete. »Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on
tehtävä. Nyt on perjantai. Ensi torstaina meillä on juhannus. Sinä
päivänä on Tynwaldissa eduskunnan istunto ja lakien julkaisu. Tulkaa
silloin jok'ikinen St. Johnille — kukaan ei saa jäädä pois — tulkaa
merisaappaissanne ja villatakeissanne — ja näyttäkää kuvernöörille,
että te tarkoitatte täyttä totta. 'Antakaa meille luotettava varmuus
satamien rakentamisesta ja korjaamisesta, niin mc maksamme verot heti
paikalla', teidän tulee sanoa. 'Ellette sitä anna, emme mekään maksa;
ja jos te tahdotte pakottaa meitä, on meitä kaksi tuhatta miestä ja
mc nousemme kuin yksi mies.' Älkää antako peloitella itseänne. Te
puolustatte oikeutta ja silloin saa esiintyä siekailematta. Minä koetan
hankkia jonkun, joka ajaa teidän asiaanne. Te tunnette miehen, jota
tarkoitan. Hän on ennenkin puhunut kalastajain puolesta ja osoittanut
olevansa meidän ystävämme, eikä Tynwaldin harjulla ole niin korkeata
herraa, jonka edessä hänen tarvitsisi kumartaa.»
Tämä tuli päätökseksi. Ennen Tynwaldin eduskunnan kokoontumista Peten
tuli saada Philip asian puolelle ja sitä paitsi hän lupasi kiertää Port
St. Maryssä saadaksensa eteläisten kylien kalastajat tukemaan heidän
vaatimuksiansa. — Kaupunki oli tällä aikaa herännyt päivän askareihin,
aurinko valaisi rannikkoa ja kalastajat astelivat koteihinsa
heittäytyäksensä levolle valvotun yön jälkeen.