Kolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli
voivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa,
kun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän
kaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen
asemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat,
huvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren
eri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa,
kierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä
kaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen
yksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän
sarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia
katuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai
autiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin,
hengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan
tuskan valloillensa.
Kaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen
koko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän
vihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä,
heitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän
menikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt
laimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui
pestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua
poltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki
ohi.
»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman
vahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha
Pete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri
niin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»
Mutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen
iltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen
näköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä
lakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi
näkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan,
eivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi
sitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.
Postinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet,
teräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.
»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.
»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven,
»minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»
»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi
postinkantaja.
»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi
sitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.
»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä
kirjeitten kyhäilemisestä.»
»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan
luonnollista.»
»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»
»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua,
jos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan
on kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei
vaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»
»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet
ulospäin.
»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»
»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.
Hän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä
koettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä,
mutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan.
»Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»
Se sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti
katkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle,
ettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että
hän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»
Hartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta
vieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä.
Muistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta,
jolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut
unhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli
maininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip
ei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta
kun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat
ilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän
kuuntelisi ja uskoisi.
Vielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti
kuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa.
»Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.»
Mutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi
portilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin
saada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta
hänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko
ja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta
ajatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.
»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut
arkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon
olla aivan yksin.»
»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan
menosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut
nukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun
ei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»
»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä.
Pienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut
sanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee
myöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan
kokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»
Laskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi
pakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän
katseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti
portaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui
kengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten
hän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa
takan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti
paikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä,
mustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon,
tulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon
Kate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete
hikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa
poskessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.
»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan
seisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli
hiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete
murahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle
pullon ja komensi heti nukkumaan.
»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut
tehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»
Kahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi
kepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei
ollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen
henki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä,
ainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli
yön majesteettia.
Palattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja
kattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista,
hän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen
päivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin
musteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana,
silmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla
suuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä
valkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria
lumihiutaleita.
Hän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies,
joka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon,
sanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin
oven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon
ja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen,
niin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä
akkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku
haparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin
että yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.
Tämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen
tapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien
portaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja
vihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle,
kunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.
Nyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se
suurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu
paperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli
osoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.
Pete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.