Oli lauantai ja tori oli täynnä myymäpöytiä, tavaraa ja manilaisten
kärryjä. Näyteltyään, että hän muka oli syönyt aamiaista, Pete sytytti
piippunsa, pyysi jonkinlaisen korin ja ilmoitti aikovansa ostoksille.
»Tulettekin ostoksille rouvan puolesta, vai mitä, kapteeni?»
»Minä voin pitää itseäni kesäleskenä, rouva hyvä. Mitäs munat maksavat
tänään?»
»Kuusitoista pennyä olen saanut tänä aamuna, herra, mutta ne ovatkin
ihka tuoreita. Kuuluivat jotkut hokevan, että te olette menettänyt
hänet kokonansa.»
»Antakaa niitä sitten yhdellä shillingillä. Mitäs uusia teidän
kulmakunnallenne kuuluu, May?»
»Kaksi — neljä — kahdeksan — kuusitoista näyttää siltä, että vuodentulo
on aikainen tänä vuonna, kapteeni.»
»Kas, tekö se olette, Liza? Ja minkälaista voita teillä on tänään?»
»Se on laskenut, ettei maksa kuin kolmetoista ja puoli penceä, herra.
Ikävöikö pienokainen kovasti rouvaa, kapteeni?»
»Minä otan sitten pari naulaa. Mitäpä hän ikävöisi, kun sitä on aina
syötetty pullosta? Käärikää se kaalinlehteen, Liza.»
Näin kori käsivarrellaan ja piippu hampaissaan Pete asteli pöydältä
pöydälle jutellen, nauraen, arvostellen ja ostaen. Hän huuteli iloiset
tervehdyksensä niin, että hänen äänensä kaikui yli markkinahumun,
kun hän tunkeutui väkijoukon läpi, mutta samalla hän kuunteli henkeä
pidätellen, katseli terävästi ja heitteli koukkuansa sinne tänne
tavataksensa ankkurin, jonka oli menettänyt. Koko ajan hän samalla
tunsi, että jos hän katseesta huomaisi kenenkään tietävän salaisuuden
tai kuulisi jonkun alkavan: »Kapteeni, minä voin sanoa, missä hän on»,
niin hän hyökkäisi kuin tiikeri puhujan kimppuun ja puristaisi sitä
kurkusta niin, ettei totuus pääsisi luiskahtamaan julkisuuteen.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tulivat hänen ystävänsä Sulbystä,
hekin puolestansa ahdistelemaan häntä kysymyksillään. Hän loikoili
paitahihasillaan lepotuolissaan puistonsa kajuutassa poltellen pitkää
piippuansa ja koettaen kaikin voimin näyttää välinpitämättömältä,
tyytyväiseltä mieheltä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa.
»Ihana aamu tänään, kapteeni», alkoi John-lukkari.
»Niinpä näyttää tulevan, John», myönsi Pete.
»Ihana olisi myöskin olla merellä», keksi Jonaique.
»Merellä on varmaankin ihanaa, Jelly.»
»Ja tuuli olisi ihan myötäinen, jos joku olisi matkalla vaikka
purjealuksella Liverpooliin. Oliko ilma yhtä suotuisa, kun teidän
rouvanne matkusti perjantai-iltana, herra Quilliam?»
»Sen vakuutan», myönsi Pete.
»Uskallettua se todellakin oli — en olisi voinut, sitä rouvaa luulla
niin rohkeaksi», ihmetteli Jonaique.
»Vielä ypö yksin, ja kun laiva saapuu rantaan niin kovin varhain
aamulla», lisäsi John-lukkari.
»Kerrassaan roima naisihminen! Ei niitä olisi ollut monta, jotka
olisivat sellaiseen uskaltaneet ryhtyä», ihasteli Kelly, postinkantaja.
»Hoh, hoh, naiset eivät olekaan enää meidän päivinämme pelkkiä heikkoja
astioita», niiskutti poliisi ja hänen puheelleen kaikki purskahtivat
nauruun.
Hetkisen Pete kuunteli heidän lörpötyksiänsä ja urkintaansa, mutta
sitten hän virkahti: »Lörpötystä! Mitä merkillistä siinä on, että
nainen matkustaa yksin Liverpooliin, kun häntä vastassa laivarannassa
on tuttava odottamassa?»
Nauravat naamat venähtivät pitkiksi. »Oliko hänellä sitten
vastaanottaja?» kysyi John-lukkari.
Pete pullautteli komeita savuja, käännähti istuimellansa ja nauroi
kuin suu olisi ollut vettä täynnä. »Oli tietysti — minun vanha enoni»,
hymähti hän viimein.
Jonaique rypisti otsaansa. »Eno», hän sanoi suutansa maiskautellen.
»Niin, minun enoni Joe», lisäsi Pete.
Jonaique istui kuin pilvistä pudonneena ja katseli John-lukkariin. Tämä
mutisteli suutansa aivan kuin tahtoisi viheltää ja sanoi sitten hieman
epäillen: »No, tuota, enpä voi väittää, että olisin kuullut puhuttavan
ennemmin teidän Joe-enostanne, kapteeni.»
»Ettekö?» virkahti Pete näyttäen tavattoman hämmästyneeltä. »Ettekö
ole kuulleet puhuttavan enostani Josephista? Tämä mieshän jätti saaren
neljäkymmentä vaotta sitten ja asettui ajuriksi johonkin. Sepä on
kummallista. Missäkö hän asuu? No, hitto soi, sitäpä minä en tällä
hetkellä muista! Missäs se nyt olikaan? Minä tapasin hänet palatessani
Kimberleystä ja sen jälkeen hän on alituiseen kirjoittanut minulle.
'Lähetä hänet minun luokseni', hän kirjoitti kerran, 'hänestä tulee
terve ja reima naisihminen tuossa tuokiossa.' Ettekö te ole kuulleet
hänestä puhuttavan? Ette ole kuulleet puhuttavan kaljupäisestä
Joe-enosta? No, kas vain! Oikein kelpo ukkeli hän on! Mies parhaissa
voimissa, vilkas ja sukkela, hymyilevä ja hauska toveri. Katsellessanne
sen miehen kasvoja te sanoisitte, että aurinko paistaa lakkaamatta.
Oh, Joe-enon luona hänellä tulee olemaan ihanat päivät. Ei ainoakaan
nainen voisi olla sairas sen miehen lähettyvillä. Hän vääntäisi
naamanne virniin pelkästä naurusta ja mielihyvästä, vaikka olisitte
kuinka kipeä. Ettekö te ole milloinkaan kuulleet Joe-enosta, joka asuu
Skotland Roadin varrella, Clarencen kaupunginosassa? Se oli kerrassaan
ihmeellistä.»
Vallan suunniltaan hämmästyksestä he menivät tiehensä, ja Pete asteli
päärakennukseen. »Ho koettavat urkkia minulta tietoja ja tahtoisivat
mustata pikku Kirry parkaani. Minun täytyy suojella tahrattomana hänen
nimeänsä», hän ajatteli.
Kirkonkellot olivat alkaneet soida, ja hän puheli itsellensä, että
vaikka kuinka sydäntä kirvelisi hänen täytyy käyttäytyä kuten
tavallisesti.
»Varmaankin Kate menee tänä päivänä kirkkoon, Nancy», hän virkahti
vetäen päällystakkia yllensä, »ja sentähden tahdon minäkin rientää
kappeliin.»
Hän palasi käytävää kotiin päivälliselle, kun hän kuuli puhetta talosta.
»Oikein on surkeata nähdä, miten mies-parka koettaa näytellä ja olla.»
Puhuja oli Nancy, joka kattoi pöytää kalistellen veitsiä ja haarukoita.
»On nauttivinaan ruokaa ja syökin kuin varpunen, on nukkuvinaan, mutta
ei saa unen rahtuakaan silmiinsä, laskee leikkiä, iskee silmää ja
nauraa, vaikka on surkea kuin kummitus, hiukset päässä pystyssä. Ja
sitten hän juoksee joelta laiturille yhä lörpötellen ja — oh, se on
kerrassaan surkeata, hyvä rouva!»
»Aa, lulla lasta, aa, aa!» Tuo oli Mummin vapiseva ääni, kun hän
keinutteli pientä kätkyttä.
»Te ette voi virkkaa hänelle sanaakaan, tai hän suuttuu kuin ajakka.
Minä en ole tottunut kuulemaan kirouksia, sanon minä, eikä kenenkään
tarvitse opettaa minua kunnioittamaan Kirryä. Mutta minä en voi muuta
kuin huutaa häpeää hänelle, kun minä katson tuota pientä raukkaa, joka
on niin avuton ja kaunis. 'Sairas hän on', niinkö sanotte? Niin kyllä,
hyvä rouva, ja jos minä jään tänne vielä pitemmäksi aikaa, käy minulle
myöskin hullusti, niin vaikea minun on nähdä hänen näyttelemistänsä.»
»Jätä hänet rauhaan, Nancy, hänen pääparkansa on täysi ja mukiloitu,
hämmennetty sekaisin kuin verivanukas — ei ole helppo tietää, mitä
hän suunnittelee. Mutta hän on hyvä, Herra nähköön! Oi, voi, hänen
vertaistaan ei ole olemassa, maailma on kylmä ja — julma! Jätä hänet
yksin, vaimo — jätä rauhaan se poikaparka.»
Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, ja naisten parhaillansa hyssytellessä
ja tyynnytellessä sitä puhellen ja lirputellen Pete palasi takaisin
portille, lyödä räjäytti sen kiinni niin, että talo kaikui ja astui
sitten käytävää portaille, iloisesti huudahdellen ja nauraen.
»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä
Mummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän
olette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet
nyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs
rouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa
nähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä
hänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa
pöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu
— tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»
»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni
lapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen,
jota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui
suutelemaan sitä.
»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen
lapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.
»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen
karitsa?»
Kuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja
viritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja
käveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy
kattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen
Kate oli siellä, minne oli mennyt.
»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin
suurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin
palatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää,
suunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on
valkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten
ukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on
iloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa
kaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se
kerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään
vahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet
ilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta
estelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»
Mummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä
kasvoilta.
»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun
mieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät
vadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.
Seuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei
virkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä.
Kohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut
sanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan,
totta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa.
Hän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää
Ballawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei
tarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä...
Pete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo
summa ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi
Caesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli
Caesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on
häneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston
ulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma
tuomio.»
Mutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä
niin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus
koskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip
tilan omaksensa.»