Hän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät!
Te luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut.
Teidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä,
jonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi
nuhdetta — —»
Hänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon.
»Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat
kaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset
toverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka
minulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni
tähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen
tuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli
melkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että
teidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa
saisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne
arvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen
vannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos
te huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti —
muistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin
se tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka
kärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»
Yleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut
onnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä
kohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli
ollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet
tanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu
ilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia
Ramseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita
Douglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta
ja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten
juhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»
»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat.
Ihme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen
tekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne
sanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»
Annettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi
mennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä,
joka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin
ympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle
ja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä
kuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut
päättää, itkikö hän vai nauroi.
»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani
poika!»
Philip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä
kääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.
»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö
tahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»
»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea,
neiti Christian.»
»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti
nyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette
itsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»
»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani
ilosta.»
»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen,
avojalkainen paitaressu.»
»Niin oli, hyvä neiti.»
»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»
»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»
»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta,
joka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»
»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»
»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»
»Uskollinen ja luja kuin teräs.»
Palvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi
hieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme.
Pete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No
niin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä
sanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää
yötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»
Hän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut
ruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin
katsein.
»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu
— avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa.
Avojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä
nukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen
maitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle
aika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se
alkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä
jäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto
vallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä
Gob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain
yksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet
ainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja
teräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin
torahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa
muna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan
päänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä
neiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana
hetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten
ei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä... Oh! säikytänkö
teitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta
merkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama
kuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea,
kun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä
olet tänne tullut!»
Koira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se
pysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen
lyhyttä hännäntynkäänsä.
»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan
samanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei
ole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa
ja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä
hakemassa minua, Tuomari?
»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»
»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»
Nan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä,
keventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois
tieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja
tyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.