Pete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä.
»Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli.
»Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»
Kaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta.
»Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin
ihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut
hänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»
Kun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli
yläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta
kun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo
oli pimeä.
»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka
veikkaa.»
Nyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa,
koettaen kuonollansa avain porttia.
»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»
Sitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään
ja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.
»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»
Hänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen
vallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä
pidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.
»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»
Kun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua
kuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä.
Hän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten
sipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.
»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa
taloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään
valoa.
»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut
kotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»
Hän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta
säleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen
kapeista raoista.
»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti
pienokaista keinuttaessaan.»
Hän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa
ehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi
hiljaksensa henkeänsä pidätellen.
Sitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään
ei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen,
että hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut
mitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa
oli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi
akkunan luo takaisin.
»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule
minua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit
rannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja
alkanut ulvoa.
»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään
tapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy?
Kuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt
jäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»
Hän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän
koetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti
yläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta
mahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen
akkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli
sammumaisillaan.
Kuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi
tulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja
katsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla
ruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin
että se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa,
mutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä
asemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi
verhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan
pielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.
»Kirry! Kate», hän kuiskasi.
Akkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo
pimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua
jalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli
päässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin,
raapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli
ympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.
Ei näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta
ja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja
tyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti,
lemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa
paikassa.»
Hän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä
hän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että
Katen hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa.
Silloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja
hänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa
ja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.
Hän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta
nyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä
talo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni.
Hän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala
hänelle anteeksi suokoon.»
Istahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla
kuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä
murheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän
ajatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista
äitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja
minua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»
Nyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä —
Jumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu
naisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut
jotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien
peikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja
kodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana.
Mutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —
»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu
tulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»
Kuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy
tuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.
»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan
läkähtymäisillänsä.
»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt,
Kirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain
yhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt!
Christin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli
parhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin
»Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän
se ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse
— ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä
tuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»
Hän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä.
»Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan.
Herra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»
Silloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy,
ja ota lapsi minulta.»
Hän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän
heikolta kuin vanha ukko.
»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki.
Mitä on tapahtunut?»
»Ei mitään», murahti Pete.
»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos
kello seitsemän.»
»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»
Hän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja
tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän
kasvoistanne.»
Sitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine
Gregeen!»
»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten
luota.
»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä
on kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista
kuulemaan sen.»
»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä
kohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen
poissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»
»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä
ajoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte
tänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»
»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka
yhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt
jo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»
Sitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen
hattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.
Hän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän
voisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»