Sillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä
Douglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa.
Hänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen
jännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva
aurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien
tunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.
»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.
»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää
sinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»
»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.
»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin
susi.»
»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain
mukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»
Nancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti
kattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate
katseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.
»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?»
hän kysyi.
»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset
ovat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»
»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»
»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen
lähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä
on kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen,
jos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»
»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä
aivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»
»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää»,
sanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa
neulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole
nukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat
suloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät
voi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan
niiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin
tikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan
hupsua.»
»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun
kaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä
ahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.
»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni
nauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta
jos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä
kautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»
»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»
»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna
pian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»
Annettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi
ollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos
talosta. Ulkona oli nyt pimeä.
Kate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa
illallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta
— teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja
sitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta.
Mutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen
todellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä
tuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian
kyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten
katsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.
Sänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin
neulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön
tyhjensi pukeutumispöydälle.
»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin
edessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa
mitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä
korviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin
Pete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei
välittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa
omistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?... Ei, en voi — minä
en voi ottaa niitä mukaani.»
Hän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat,
korvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan
irti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta
sormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli
rikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti
siis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.
»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään
muuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja
minä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii
minua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa
jätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja
Jumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä
hyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»
Se oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän
voisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi
ainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi,
että hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä.
Tämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän
alistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle
mitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»
Äkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään
liikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä
kattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen
päänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi
hänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän
kiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja
unettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen
jokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan
uunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista
vuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa
olivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan
ympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.
Päästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen
ympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt
iloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen
paistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista
minuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.
Hän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja
valkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka
oli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen
paikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten
pienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä
liikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä
suudelmilla.
»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen
suloiset kasvot eivät enää moiti minua.»
Hyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan
kiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan.
Silloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa
lapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän
tulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa
hänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi
kylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää
häneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen
silmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle
kuoleman isku.
Mutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus
ja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys
karkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon
mitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi
kätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.
»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän
jättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä
pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella
lapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi
rangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä
jättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä
kestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi —
minun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»
Keskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä
vääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin
kiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää
sen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin
epäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä
hänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota
se ei ollut koskaan saanut.
»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.
Äidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä
lapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee
äidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.
»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän
hänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»
Tämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui
päätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo
etukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska
Hän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.
»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.
Puolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin
kätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui
pienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen
arkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat
hänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku
Katherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan
nähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään
äidistäsi.»
Kello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt
kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.
»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini... Jos joskus sanotaan
sinulle... että sinun äitisi jätti sinut... oh, ala luule, etten minä
rakastanut sinua. Vaiti!»
Huoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin
kelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului
vaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston
väliselle tielle.
Kate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo
oli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa
vartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti
juuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut
yli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät
juhlakulkuetta vastaan.
Hän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha.
Tuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan
puuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta
kohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla
rummun inahtavan jyminän.
Pom! pom! pom!
Siellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin
hyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka
kuuluivat koko maailmalle.
Sitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet
kävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä,
joka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen
elämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen
toiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi.
Kuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty
taivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului
hänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli
kahdeksan.
Nancy tulisi pian takaisin.
Kate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä
olisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän
olisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään
ja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden
puuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin,
koska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle
aina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini!
Palkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet
puolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä
pyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee
minun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi,
suloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin —
hyvästit.
Hän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja
sulki oven jälkeensä.
Kun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja
ihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine
nyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli
lukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen
takanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli
osoittanut kymmenen kauheata kuukautta.
Hän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle.
Tie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua
maahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla
jyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui,
että joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus.
Se oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten
varjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän
saattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.
Pom! pom! pom!
Soittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip!
Hän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi
haudattu.
Takaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja
jäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen
kuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun
savuavasta lyhdystä.
Vaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti
pitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään
istuimelle. Ovi suljettiin.
Silloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja
Peteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä
mahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi
olla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle
rangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin.
Hän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta.
Mutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden
jyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin
hän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.
Balluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne
täyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat
kiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut
puhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat.
Avoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo
valaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän
kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin
hänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta
sydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten
luottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!»
— »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa
koeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset,
hänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti,
vaiti.»
»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin
värisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten
suuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa,
kumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta
jos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos
tuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en
ansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän
kohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi
koko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua
julki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette
myöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen
kaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena,
murtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni —
Jumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa
on ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen
toivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni.
Hyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon
Jumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni
purtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä
päivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut.
Jumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»