»... Nyt henget ja hirviöt saapua saa,
kun tuntoni aivan on turta.»
Philip ei viettänyt sitä yötä Balluressa. Talo oli aivan pimeä hänen
ratsastaessaan ohi. Hän jatkoi matkaansa Douglasiin. Kaupunkien väliä
on kuusitoista englannin penikulmaa ja kuusi niistä kulkee Kirk
Mangholdin harjuja. Ennenkuin hän oli ehtinyt harjun korkeimmalle
huipulle, hän oli ollut kokonaisen tunnin tiellä ja yö alkoi kääntyä
aamuksi. Koko matkalla hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä
lukuunottamatta muuatta juopunutta kaivostyömiestä, joka kantaen
kepissä nyyttiä olallaan marssi hoiperrellen tietänsä hyräillen jotakin
mahtavaa säveltä.
Omahyväisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, hänen ylpeytensä
tallattu tomuun. Palattuaan matkaltansa kotiin hän oli koettanut pysyä
lujana ja tyynenä uskoen varmasti, että oli käyttäytynyt kuin kunnian
mies ainakin, mutta nyt hänet oli väkivaltaisesti heitetty pois siltä
tieltä, jota hän oli rehellisesti päättänyt taivaltaa. Mitä hän aikoi
tehdä, se oli välttämätöntä, aivan pakollista, mutta suhteessaan
Kateen hän oli siveetön ihminen, petturi, avioliitonrikkoja, jonka
tuli valehdellen koettaa säilyttää häpeällistä salaisuutta ja se oli
vielä ilmaistava palvelijoillekin. Ja miten hän vastaisuudessa tästä
selviäisi? Miten tämä päättyisi? Hän oli joutunut asemaan, josta
ei ollut pelastusta. Ei voinut enää lumota silmiänsä millään, ei
unelmoida, ei heittäytyä pettävien harhakuvien valtaan. Juuri ennen
kuin hänet vihittäisiin tuomarin korkeaan virkaan, jossa odotti ankara
vastuunalaisuus ja joka vaati horjumatonta oikeudentuntoa, hän oli
ottamaisillaan ensimmäisen askeleen rikollisuuden tiellä!
Täysikuu paistoi kirkkaasti. Se oli painunut alas taivaan rannalle
hänen oikealla puolellansa ja heitti varjojansa tielle. Hän antoi
hevosensa nousta käyden vuoren harjalle. Tasainen tahti, yön
hiljaisuus, maanalaisen virran hiljainen solina ja meren loiskinta
etäältä valtasivat hänet, niin että hän ajatuksistaan huolimatta
uinahti satulassa. Kuu hän pääsi vuoren harjalle, herätti hevosen
muuttunut asento ja astunta hänet ja hän tiesi kulkevansa kylän lähellä
sen yksinäisen paikan ohi, jota sanotaan Tomin autioksi.
Avattuaan silmänsä oikein tajuamatta, että oli nukahtanut, hän oli
huomaavinaan toisen hevosen ja miehen kulkevan vierellänsä. Ne
kulkivat hänen vasemmalla puolellansa käyden askel askeleelta hänen
rinnallansa kuin hänen varjonsa. »Se oli oma varjoni», hän ajatteli
ja pakottautui katsomaan tarkemmin. Mutta nyt siinä ei ollut mitään
muuta kuin lammashaan valkoinen kiviaita. Kuu oli painunut vuorten taa
hänen oikeallansa ja olisi ollut aivan pimeä, elleivät tähdet olisi
tuikkineet. Melkein kauhuun asti hämmästyneenä Philip vapisevin polvin
kohentautui satulassa ja hoputti hevosensa juoksuun.
Kun ratsastus oli saanut lämpöä hänen vereensä ja punan poskille, hän
vakuutti itsellensä, että mielikuvitus oli pettänyt häntä. Ei ollut
mitään: äskeinen kuvitelma oli näköhäiriö, harhakuva, jonka hänen
levottomat aivonsa olivat synnyttäneet. Hän antoi hevosensa kulkea
käyden Laxeyn läpi, ja kun sen kavioiden kopse kaikui nukkuvassa
kaupungissa, hän luusi taas mielensä rohkeaksi.
Puolenpäivän maissa seuraavana aamuna hän puhutteli palvelijaansa,
Jem-y-Lordia omassa huoneistossansa Athol-kadun varrella. Äskettäin
hän oli yksin vuokrannut koko talon. He olivat nyt hänen entisessä
huoneessansa ensimmäisessä kerroksessa, josta oli näköala kirkkotarhaan.
»Voinhan minä luottaa teihin. Jemmy?»
»Voitte täydellisesti, herra tuomari.»
Philipin ääni oli matala ja epäselvä ja katsellessaan alas hän
hypisteli papereita pöydällänsä. »Tilatkaa vaunut, kuomuvaunut,
Shimminiltä, mutta ajakaa itse. Odottakaa kuvernöörin viraston edessä
neljän aikaan — me ajamme St Johnin tietä. Jos Ramseyssä joku tahtoisi
riisua hevosen, estäkää se. Minä laskeudun alas heti, kun olemme
päässeet kaupunkiin. Ajakaa sitten edelleen, kunnes joudutte pappilan
ja Jalavaharjun väliselle kujalle. Heti, kun rouva on astunut vaunuun,
te ajalle pois Laxeyn tietä. — Ovatko huoneet yläkerrassa kunnossa?»
»Ne tulevat kyllä kuntoon.»
»Ne kaksi, jotka ovat teidän huonettanne vastapäätä ja pieni sali
niiden takana. Me emme tarvitse palvelijoita lisää — rouva hoitaa
taloutta itse.»
»Ymmärrän täydellisesti, herra tuomari.»
Philip käänsi päänsä sivulle ja sanoi käheästi: »Ja te tiedätte
nimen...»
»Kyllä tiedän, herra tuomari.»
»Eikö teillä ole mitään sitä vastaan?»
»Ei yhtään mitään, herra tuomari.»
Philip huokasi syvään. »Minä en ole vielä tuomari. Jemmy. Ehkä olisi
ollut parasta... mutta Jumala tietää. Te olette hyvä ihminen — minä en
koskaan sitä unohda.»
Hän teki liikkeen kuin toimittaaksensa hänet pois, mutta Jemmy viipyi
yhä.
»Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne — —»
»Mitä niin?»
»Teidän korkeutenne ei ole syönyt aamiaista, eikä vuoteessa oltu
nukuttu viime yönä.»
»Ratsastusmatkallani viivyin myöhään — ja sitten minun täytyi tehdä
työtä.»
»Mutta kuulin teidän astelevan edestakaisin — heräsin monta kertaa.»
»Minun on kai pidettävä tänään puhe... Antakaa minulle lasi vettä.»
Jemmy toi vesikarahvin ja lasin. Kun Philip tahtoi tarttua lasiin,
tuntui käsi jääksi jähmettyneen ja oli kuin halvattu. »Minä — tuota,
minä — en tiedä, mikä minulle on tullut, en voi kohottaa — ah, kiitos!-»
Mies auttoi Philipiä viemään lasin huulille: lasi kalisi hänen
hampaitansa vasten hänen juodessaan.
»Anteeksi, teidän korkeutenne. Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta
kuin ennen. Mitä pikemmin tämä päivä on ohi, sitä parempi.»
»Uni, Jemmy — vain unen puute. Minun täytyy nukkua kauan, kauan
Balluressa tänä yönä.»
Kolme minuuttia vaille kolme hän lähti kotoa kantaen päällystakkia
käsivarrellansa. Oli kuuma kevätkesän päivä ja kun hän avasi oven, löi
ilmavirta kadulta vasten hänen kasvojansa kuin hohto sulatusuunista.
Hän horjui ja oli vähällä kaatua. Auringon kuumuus oli kuin paino
hänen päänsä päällä, hohtavat säteet häikäisivät hänen silmiänsä ja
korvissa kohisi kuin meren myrskyinen pauhu. Kulkiessaan katua hän näki
vilahdukselta kuvansa puotien akkunoissa. »Jemmy oli oikeassa», hän
ajatteli. »Pahin vihollisenikaan ei voisi tänään väittää, että näytän
liian nuorelta.»
Pieni ihmisjoukko oli kokoontunut kuvernöörinviraston edustalle.
Vaunuja pysähtyi pääovelle ja ajoi pois tyhjennettyään sinne kuormansa.
Piispa, prokuraattori ja vihdoin kuvernööri rouvineen ja tyttärineen
astui taloon. Näiden tulijoin touhinassa Philip pääsi kenenkään
huomaamatta ovelle. Kun hänet tunnettiin, syntyi äkillinen äänettömyys,
jota seurasi hiljainen sohina ja supattelu. Varmoin askelin hän kävi
joukon läpi ovelle kaikkien katseitten saattamana.
Pääovelle saapuessa oli kapea käytävä, joka ei ollut leveä eikä valoisa
ja kirkas auringon loiste ulkona teki valaistuksen sisällä vieläkin
hämärämmäksi ja epämääräisemmäksi. Kun Philip astui yli kynnyksen,
hänestä näytti, että joku tuli häntä vastaan. Kun hän oli astunut vielä
pari askelta, hän hätkähti, sillä hän luuli iskevänsä otsansa peiliin.
Seuraavana hetkenä hänelle selvisi, että se, jota hän oli pitänyt omana
kuvanaan, oli todellakin toinen mies.
Mies oli matkalla ulos, kun hän saapui sisään. He lähestyivät
toisiaan. Pari askelta vielä ja he olisivat toistensa vieressä. Hän
katsoi mieheen ja kauhu käsitti hänen olentonsa. Mies katsoi häneen
pelokkaasti ja ihmetellen. Hetken he seisoivat silmä silmää vasten ja
sivuuttivat sitten toisensa. Vielä he katsahtivat olkansa yli toisiinsa
ja Philip astui edelleen pimeään, kun taas toinen katosi valoon.
Seuraavana hetkenä pimitti käytävää suuri olento, joka lähestyi.
Käsi laskettiin Philipin olalle ja sydämellinen ääni huudahti: »Hei,
terve. Christian! Minä olen ylpeä teidän puolestanne, poikaseni. Te
olette voittanut vanhan koulumestarinne, mutta minä olen kyllä aina
tiennytkin, että jonakin päivänä näyttäisitte minulle, minne asti
mies voi päästä... Peloittaa hiukan, niinkö? Käsi kuitenkin kylmä
kuin jää. Astukaa rohkeasti vain — ei ole levottomuuden syytä — me
emme aio myrkyttää teitä — meidän päivinämme ei Christianeista tehdä
marttyyreja, tiedättehän.»
Se oli Philipin vanha opettaja, kuvernöörinkirjuri. Ottaen Philipiä
kainalosta hän tahtoi viedä hänet viivyttelemättä sisään, mutta Philip
katsahti vielä kerran taakseen kadulle ja sanoi epävarmana: »Näittekö
te ehkä sitä miestä — nuorta miestä joka meni ovesta ulos?»
»Koska?»
»Juuri kun te tulitte »sisään.»
»Sitä en huomannut», sanoi kirjuri muistutellen; sitten hänelle näytti
äkkiä kirkastuvan. »Oliko hänellä pyöreä hattu ja lyhyt takki?»
»Ehkä — tuskin voin sitä sanoa — en sitä erittäin tarkannut.»
»Se oli varmaankin sama mies. Hän on kieppunut minun kimpussani tämän
aamua päästäkseen sisään neuvostosaliin. Sanoo koko ikänsä tunteneensa
teidät. Karkea kuin orjantappurapensas, mutta lopulta en kuitenkaan
saattanut häneltä kieltää. Hänen pitäisi luullakseni kuitenkin olla
sisällä.»
»Ei kai se ollutkaan mitään», ajatteli Philip. »Se oli taaskin
väsyneitten aivojeni synnyttämä varjo. Jemmyn puhe muuttuneesta
ulkomuodostani — oman kuvani heijastus puotien akkunoista — äkillinen
hämärä kirkkaan paisteen jälkeen — siinä kaikki, siinä kaikki. Unta
minä tarvitsen, unta.»
Kun kuvernööri istahti, ensimmäinen tuomari oikealla puolellansa,
hän antoi Philipille merkin istua tuolille hänen vasemmallansa.
Tahtomattakin syntyi sorinaa ja supinaa salissa, niin suuri oli
ero näiden miesten välillä toinen tuomari oli vanha, pyöreä- ja
punaposkinen, vilkkaille, säteilevine silmineen, ja kauniine,
nuorekkaine, melkeinpä vallattomine ilmeineen; toinen taas oli hyvin
nuori, soikeina, kalpeine, voimakkaine kasvoineen, suurine silmineen ja
piirteillään selvä elämään kyllästyneisyys.
162
Philip esitti virkamääräyksensä, jonka oli saanut sisäministerillä ja
häntä kehotettiin tekemään virkavala. Suudelmaan vanhaa, nahkakantista
Uutta Testamenttia hän lausui virallisella, kuivalla äänellä ne sanat,
jotka kuvernööri edellä tankkasi hänelle.
»Tämän kirjan, sen pyhän sanan ja niiden ihmeiden kautta, jotka Jumala
taivaassa ja maan päällä kuutena päivänä ja seitsemänä yönä tehnyt on.
minä Philip Christian, lupaan ja vannon, että, huolimatta asemasta
tai ystävyydestä, vihasta tai rakkaudesta, voitosta tai tappiosta,
verisiteestä tai lankoudesta, kateudesta tai pahansuopuudesta, pidän
pyhänä tämän saaren lakeja ja yhtä varmasti kuin selkäruoto on sillin
sisässä minä valvon hänen majesteettinsa kuningattaren ja hänen
alamaisensa etuja-tällä saarella ja voimieni mukaan tuomitsen oikein
riitapuolien välillä.»
Lausuessaan nämä sanat Philip näki vain yhdet ainoat kasvot koko
ihmisjoukosta. Ne eivät olleet kuvernöörin eikä piispan, ei ainoankaan
kirkollisen tai maallisen ylimyksen — vaan ne olivat voimakkaat,
syvästi liikutetut kasvot, joiden musta parta kätkeytyi suureen,
päivettyneeseen kouraan, niin että näkyville, jäi vain säteilevä!
silmät, puoliavoin suu ja poikamaisen ylpeä ilme hän näki vain Peten
kasvot.
»Minun tehtäväkseni jääpi nyt vain», sanoi kuvernööri. »Onnitella
teidän kunnia-arvoisuuttanne, tähän korkeaan virkaan, johon
hänen majesteettinsa on suvainnut teidät asettaa, ja toivottaa
teille pitkää ikää ja terveyttä, että voisitte nuhteettomasti
täyttää velvollisuutenne itsellenne ja kotiseudullenne onneksi ja
menestykseksi.»
Vielä pidettiin toisiakin puheita ja sitten Philip vastasi. Hän puhui
selvästi, voimakkaasti ja hyvin. Viittaus hänen esi-isiinsä heräili
suosionosoitusten myrskyn. Hänen vaatimaton, luonnollinen käytöksensä
teki syvän vaikutuksen. »Hänen ylhäisyytensä ei ole tällä kertaa
ainakaan suuresti erehtynyt», kulki kuiskaus suusta suuhun.
Käsiteltyään muutamia muita virallisia asioita hajosi neuvosto ja
salissa alkoi vilkas seurustelu. Vielä kadullakin, kun vaunut jo
vierivät esille, jatkettiin onnitteluja, kutsuttiin vieraisiin ja
lausuttiin viisaita neuvoja. Kuvernööri pyysi Philipiä luokseen
päivälliselle, mutta tämä kieltäytyi sanoen luvanneensa mennä tätinsä
luo Ballureen. Rouvat kehoittivat häntä pitämään huolta itsestänsä ja
neuvoivat ottamaan virkavapautta. Kuvernöörin kirjuri − ylpeänä kuin
riikinkukko − pyörähteli joutuen joka paikkaan ja ottaen suojelijan
ilmeen virkkoi: »Sitä hän ei kuitenkaan voi, sillä hänen tulee huomenna
istua ensimmäiset käräjät... Pankaa takki päällenne. Christian. Ajaessa
voi tulla kylmä. Hyviä miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa.»
Avoin kuomuvaunu ajoi vihdoin esille. Jem-y-Lord istui kuskipenkillä,
ja Pete asteli hevosen eteen, taputti sitä kaulalle ja kutitti korvan
taustaa.
»No tuossa, te puhuitte muutamasta nuoresta miehestä, katsokaa, tuossa
tuo komea ukkeli nyt on. No, nuori ystävä», sanoi kirjuri taputtaen
Peteä olalle, »te kuulitte kai tuomarinne tekevän valansa, vai?»
»Hän on minun serkkuni», vastasi Pete.
»Serkku! Onko hän, tuota — — voiko hän ehkä olla — Ah. niin, niin
tietysti — —» Kelpo mies änkytti ja vaikeni muistaen Philipin isän
avioliiton. Hän avasi Philipille vaunun oven, mutta tämä sanoi:
»Astu vaunuun, Pete», ja ujostelevin ilmein Pete kömpi vaunuihin.
Philip istahti hänen rinnalleen ja ovelle pysähtynyt väkijoukko alkoi
sohista ja supattaa.
»No, kuten haluatte; hyvästi sitten, poikaseni, voikaa hyvin»,
sanoi kuvernöörinkirjuri lyöden vaunun oven kiinni. Vaunut lähtivät
liikkeelle.
»Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne», huusivat monet äänet
väkijoukosta.
Philip nosti hattuansa. Miehet vastasivat samalla tavalla. Muutamat
neitoset kuivasivat silmiänsä.