Kun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari
tynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.
»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten
vene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti
venheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä
piti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja
käsikärryineen.
»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa
silli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita,
lihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan?
Viisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää
hieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on
aivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä
kuusi shillingiä — _ja kuusi_? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?»
— »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti
sumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen
maahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren
miehen päätä.»
Pete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien
jokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle.
»Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa
puuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään
kuullut.
»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä,
koettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin
näyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.
Naiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä.
Nyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja
nauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään,
luuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo
miehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»
»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita
kohden.
Mutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja
asettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla
hyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä
mies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette
hyvin, hyvin tyyni.»
»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret
merisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..
Tuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin
valkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.
»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi
Pete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan
peittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa
käsivarrella.
Kuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla
huudahtamatta ilosta.
»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja
riemuitkaa!»
Naiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä
herra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»
»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut
seurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän,
parahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi
huudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi
vuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten!
Sehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on
kuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora,
mutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry.
Annapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää
pikkuisen edes.»
»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.
»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.
»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen
päättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän
kohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon
kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja
hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.
»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen
sen hänelle.
»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret
poikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären
kasvot.
»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon,
Kirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa,
siitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan
nähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut
saada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä
Tommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti
vastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois
mistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta
lypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma.
Mitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään.
Niinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää
iloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi?
Minä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni
oikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt
tuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän
tekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy
neiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi
minua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»
»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika
ja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö —
tyttö.»
»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain
tyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.
»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain
odotellutkin?»
Mutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa?
Ei ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan
hullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä
olen onneksi saanut niitä kaksi.»
Lapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen
polvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä,
miltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta
— satamamestari nyt kuitenkin.»
Lapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin
päin.
»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika
hymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän
täytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin.
Ja paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin
rakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan,
mitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää.
Sanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä
salaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun
pantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden
totta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa.
Mitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä
aamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli
silloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja
kuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että
lapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa.
Me annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan
lähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen
verran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen
itkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs
pojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme
veneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten
tavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä
lastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni
äitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina
ja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista
valitusta.
»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.
»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.
»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos
täältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa
aivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.
Pete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka
riippui naulassa.
»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja
palkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni
kärsiä.»
Hän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä
myöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään
aivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.
»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole
hyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun
Nancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset
vaihtaisivat lapsen.»
Kate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen
puhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.
»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse
saa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on
hyödyllisintä heille molemmille.»
Ja niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena
Jalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa
Sulbyyn.
Seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin
sulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui
jäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä
äänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta
kädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.
»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.
»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme,
että hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään
ainutta päivää häittensä jälkeen.»
Yhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja
tapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet,
istumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.
»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän
puristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen
äänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu
kuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se
viekoitteleekin hänet laulamaan.»
Seuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli
saanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.
»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen
Philipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus
ja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein
sopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti
päästä pakoon niin pian kuin suinkin.
»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete.
»Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»
Silloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä
hän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen
mielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos
talosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua
vielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli
syntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi
tunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla
hänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista?
Saattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun
arvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun
hän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen
aavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja
se on osa hänen omasta olemuksestansa.
Kolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin
vaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi
vaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa,
joissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa
maitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet
loistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa.
Pete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli
koko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he
tulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti
ja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja
toinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita
ylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin
Pete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se
oli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo
ilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»
»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy
varmasti lakkaamatta kuten mylly.»
»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin
vallan suunniltansa ilosta.
Kate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat
kuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä,
iloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi
minä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi
pakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»
Mutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa —
ääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä,
siellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen
ympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.