Kuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä
enemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon
turviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei
lohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja
pakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna
hän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon,
sunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien
lähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän
katseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut
joitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.
Pete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten
kelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He
panettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen
rahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin»,
sanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun
suoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä
Cowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä
siis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»
Pete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.
»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte
opinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui
löytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään,
he pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti
tutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen
piiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä
oli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »_Kuka_ löysi sen?»
tiedustelee joku. »_Mistä_ hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei
olisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla
he saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta
joukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä.
Ja tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli
reikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»
»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta
antanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se
lainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette
mitään usko.»
»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta
ette elä uskonne mukaan.»
Mutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi
jokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten
uskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi
harrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle
laaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty,
ja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi.
Sitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin,
jotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat
vuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen,
veisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan
Caesarin saarnaa.
Sen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida
omistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen
mielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja
opettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden
harjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka
sanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen,
täytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä
— älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut,
viettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin
voisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin?
Ei siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen
tunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden,
vuoden — niin koko elämänsä.
Päästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti
takin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan.
Älkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta
hänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa,
että jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen
pitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät
hänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.
Caesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien
kuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo
lasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden
mestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään
pidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon
hänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja
tehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta.
Mutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen
huudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen,
huokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja
ihastuksesta.
Kun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku
nurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen
rukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat
parannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse,
jossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä
oli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta
hänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja
hänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja
tuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Caesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin.
Kun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa
takaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja
parannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:
»Ann' anteeks', sitä anelen
Mun monet riettaat rikoksen!
Kuin nyt, ain' elinkautenan'
Sä olet Isän' Jumalan'.»
Kate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten
intohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.
Kun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen
tunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja
miten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä
hyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin
syntisi.»
Pete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot
tervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole
hyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»
»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen
kokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta
luopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että
saatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa
Kapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan
vanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä
lauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja
sunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen
löytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi
päivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on
sabbatti.'»
Peten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.
»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa,
mutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi
makuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa
ja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi
sanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse
shillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti
kaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No
niin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin
ankkuri tarttui meidän haraamme.»