Kun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli
parasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen
sellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren
partaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi
hänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa,
Pete», hän sanoi.
»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa
tilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»
Pete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti
hänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut
hentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun,
mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän
huomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin
monia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin
kummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista
heräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten
puheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone,
jonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine,
telttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä
astioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni
taulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset
pään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia
kuitenkin!
»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen»,
hän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle
talkoopäivän jälkeisenä aamuna.
Harmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä
lasinsirusta näkee?» hän sanoi.
Yötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle
makuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän
kulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli
ovella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä
taloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas
asiat tänään hurisevat?»
Naiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin
kodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin
yliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti
lohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää
iloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä
kannattaa tehdä työtä.»
Mutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta
välitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän
jättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle
anteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän
toisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se
olisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten...
Vihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan
hänelle lakia.
»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen
häneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava
sillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin
on parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin,
ennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»
Tämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli
alkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti
sillinpyyntiretkelle.
Kate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä,
odottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian
aikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen.
»Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi
myöskin Mummi.
Katen omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.
»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.
»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.
Puolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.
»Kuoleeko lapsi joskus?»
»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan
silloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän
on menettänyt miehensä.»
Kate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa
kuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi
sen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä.
Vihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta
äänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta
joka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä
ja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli
lapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi,
että he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen
hyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein
ilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä
kädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin.
Hänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka
hän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.
Mutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota
äskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin
ja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne.
Äidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa,
olkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta
hän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis,
sanomattoman arvokas aarre.
»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan,
aivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti
olisi itkenyt — eivätkö?»
»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea
ja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»
Naiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa,
naureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen
toisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä
tarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä
edestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut
ollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti
maailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa
itseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä
ja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille
tohtoreita.»
»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin
kuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.
»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti
Mummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy,
joka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja
kuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä
vasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.