Huolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille.
Hänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut —
kuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti»
ja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin
hän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta
kuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja
teeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä
olen tullut.»
»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.
»No, kyllä kai», myönsi Philip.
»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla
lähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää
hyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa
vaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän
sinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten
ystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se
ole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän
nyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.
Ei ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi
pelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate
näytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki
saman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.
Pete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan
teetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä
jokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta
kun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin
oli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita
savuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin
estää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä
oli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle
ladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate
ajatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip
kohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui,
kuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen.
Philip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi,
kuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti
yhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he
koettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän
mieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi
toisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he
alkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella
hiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa.
Aihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut
murhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.
»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.
»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.
»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»
»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.
»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun
pesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»
Kate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin
läpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi
ja nauroi uudestaan.
»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.
»Eikös olekin?», myönsi Kate.
»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»
»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.
»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»
Mutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he
vaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he
olisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi
haihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei
voinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä,
mutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he
seisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi
kulkenut heidän välillänsä.
Rouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi
itseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi
kaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua
vielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan
itseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa.
Hän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt
häneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle
muuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä
ennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen
suuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä,
että olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen.
Kun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi
huulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen
kiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä
kaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei,
oliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen
pitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos
tarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.
Vihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät
omaan huoneeseenne.»
Kate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa
kerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin,
astui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla
tuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja
senvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi
kylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip
kynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli
sitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja
sitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa
huoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin
estääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.
Huolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha
kiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä
Philipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip
voisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko
hän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän
tahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko
elämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä
soinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla
voimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan
saattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut
tulla!
Ensimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan
ja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti
takan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän
ääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.
»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja
soperteli kuin pieni lapsi.
Aamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti
ompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat
niin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa
katselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden
onnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip
sattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa
sen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete
huomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen
kädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän
nauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen
lapsen paita.
»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri
tulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä
jonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä
se siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen
pipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen
sanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»