Tapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu,
hemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja
rakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta,
joka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä
hänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että
hän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt
häntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista
kärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.
Joskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia
äänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet
epätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää
luonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän
antoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas
ja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä
lörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate
purskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas
iloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on
annettu selkään.
Katen kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi
äidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa
palasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista
olivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia
tunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä
ajatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen
onnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen
vastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään,
epämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se
valtasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi
varmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen
sydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli
synnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.