Siinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli
mahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää,
kun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin
tervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.
»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin.
Minunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun.
Ethän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt.
Onko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille
kyljyksiä, lemmikkini.»
Kate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään
pyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli
Philipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn
omituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.
»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän,
hauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi
pyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs
en lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet.
Tuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se
voisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita
pyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille
kuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan
huolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua
puhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa
uudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin
huonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät
lapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme
myöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen
kanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne
miehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat.
'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme
vieläkin', sanovat he.»
Philip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva
Gorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.
Sillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt
oikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän
oli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin
kärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen
tuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen
tuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.
Hän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat
kirkkaat kuin päivänpaiste.
»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän
sanoi kuin anteeksi pyydellen.
»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil
ja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»
Kate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä
jotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut
sitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty,
huonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan
kelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä.
Philip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete
puolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän
kaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti
äkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli
ahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten
Pete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön
ovelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi
siihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään
paperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.
»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän
jälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.
»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.
»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän!
Mitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän
ruoastamme?»
Kate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi
Philipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä
pöytäliinasta.
»_Hän_, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies
voi syödä, eikö totta, Phil?»
»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat
joutuneet?»
Pete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota,
no, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä
kirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle —
Tuomari syö luita kuin ahmatti.»
Sillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja
kuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni
sivupöydän luo ompelemaan.
»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.
»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä
mallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän
veti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien
kääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus
olla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»
Hymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi
nähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti
hyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja
pistäydytään 'Aurassa'.»
He olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme
hiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni
kävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista»,
ja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.
»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.
Ehdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville.
Vanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat
ohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta
mitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten
tavallisesti, herra kapteeni.»