Philip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli
matkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä
Kairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset
yöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä
laivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki
nuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän
oli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt
järjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate
luki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain
hitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten
puolesta myöskin vastata.
»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä
Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle,
ettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu
asumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä
paljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä
sydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja
ettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»
Seuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut
unettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä
kaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki
todellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea
kuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli
rouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi —
työ oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä.
Tämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva
nyyhkytys.
»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle»,
sanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän
mustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa,
ettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä
roomalaiset eivät sellaisesta pidä.»
Viimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli
haihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt
ankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä
tuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut
häntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin
että hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti
häntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen
mennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä
tuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän
palaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.
Tähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään
osoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella
höyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla
asioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:
»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni
kadulla.»
»Koska?» kysyi Pete.
»Juuri nyt», sanoi hän.
»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa,
tässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen
ensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen.
Katsokaa!»;
Rouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli
ulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan
kauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.
»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua
puutarhan takana.»
»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten
hän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä,
eikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»
Mutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja
samanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.
»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa
kauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen
kanssansa.
»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi
kysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä
iltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun
hän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen
manilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin
hän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt
puutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?»
Ensimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja
kalpeat.
»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan
teille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.
»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on
aivan kummallista», lohdutteli Pete.
»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi
Kate.
»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.
»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli
Pete.
»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.
Pete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä
Mustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus,
Jumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän
tietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut
juhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan
saattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä
hänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»
Kate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun
kello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui
akkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli
usvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli
niin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa
ja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka
kulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän
saattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli
askeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja
pysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija
kokonaan katosi pimeään yöhön.
Katen silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle
sinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle
iloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen
salaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti
uudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle
hänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli
mahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne
ajatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen
käytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete
sanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä
huolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin
lakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan
yksin.»
Ihmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä
jutuista.
»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli
yksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli
puhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa.
Philip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään.
Hän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla
tavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli
tänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista.
Tämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä
sisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata,
heilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä
pitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja
katsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä
tuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen
lempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää
häntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä
lyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja
kauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten
vaimo.