Kun he olivat olleet kuukauden naimisissa, tuli eräänä päivänä pihaan
portista mies, joka näytti aralta ja ujoilevalta. Koira, joka loikoili
laiskasti päivän paisteessa portaan vieressä, hyökkäsi ylös ja alkoi
haukkua raivokkaasti.
»Kuka tuo on, joka tulee tuolla käytävällä ja vilkuilee tuolla tavalla
ympärillensä?» kysyi Pete.
Kate katsahti ulos. »Se on Ross Christian», hän sanoi hampaittensa
välistä, sillä hänen oli vaikea hengittää.
Ross astui portaita kohden, ja Pete meni ovelle häntä vastaan. Tulijan
kasvot olivat pöhöttyneet, mutta kalpeat ja hän puhui hiljaa ja
venytellen ja hänen olennossaan oli samalla kertaa sekä ivaa, että
alentuvaisuutta.
»Teidän koiranne kanssa ei ole helppo tulla ystäväksi, Pete», hän sanoi.
»Se on samanlainen kuin isäntänsäkin, herraseni; se on kokonaan sen
periaatteita vastaan», selitti Pete.
Ross naurahti hiukan — »se tahtoo, että sitä on lähestyttävä
kunnioituksella, niinkö?»
»Katsokaahan, se on elänyt maailmassa sangen kauan ja saanut nähdä yhtä
ja toista», sanoi Pete.
Ross katsahti häneen terävästi ja sanoi sitten aivan toisella äänellä
»Minä pistäysin tänne onnittelemaan teitä ja lausumaan teidät
tervetulleeksi kotiin terveenä ja reippaana, herra Quilliam.»
»Olette tervetullut, herra», hymyili Pete.
Pete astui edeltä ja näytti hänelle tietä taloon. Ross asteli jäljessä
ja kumarsi jäykästi Katelle, joka istui tuolilla ja ratkoi vanhaa
hamettansa.
»En kuitenkaan voi salata, että minulla on toinenkin syy käyntiini —
itse asiassa se on aivan yksityistä laatua», sanoi Ross katsahtaen
Kateen.
Kate kokosi käsityön toiseen käteensä, pani sakset pöydälle ja nousi
mennäksensä.
Pete teki kädellänsä kieltävän liikkeen. »Minun vaimoni tietää kaikki
asiani», hän selitti.
Ross naurahti taaskin hieman halveksuvasti. »Muistattehan, mitä
sananlasku sanoo salaisuuksista, kapteeni — se on liian suuri yhdelle,
kahdelle paras ja kolmelle aivan kiusallinen.»
»Mies ja hänen vaimonsa on yksi, herra — meitä on siis vain kaksi»,
sanoi Pete.
Kate otti uudestansa saksensa ja jatkoi vaivaantuneen näköisenä
työtänsä. Ross väänteli tuolillansa hiukan ja sanoi: »No, siinä
tapauksessa minun täytyy tässä sanoa teille asiani, Peter.»
»Quilliam, jos suvaitsette, herra», sanoi Pete piippuansa täytellen.
Ross ei ollut kuulevinaan huomautusta.
»Oikeastaan on aivan luonnollista, tuota — tavallansa se koskee meidän
isäämme.»
»Niin, niin, kyllä sinä olet kuitenkin aika vekara», ajatteli Pete
piippuansa sytytellen.
»Viisi vuotta sitten hän antoi minulle vuotuisen määrärahan ja lähetti
minut Lontooseen lukemaan lakia. Hän uskoo, että minä Englannissa
suoritin tutkintoni, ja että minulla siellä on oikeus harjoittaa
tuomarinammattia, ja nyt hän tahtoo, että minä hankin saman oikeuden
myöskin täällä Man-saarella.»
Tupakka Peten piipussa lakkasi kuohumasta ja tuhisemasta. »Entäs
sitten?»
»Se on kuitenkin mahdotonta», selitti Ross.
»Kuinka niin? Asiat eivät ole menneet teidän mielenne mukaan, vai?»
»Sanoakseni teille totuuden, kapteeni, minä heti tultuani Lontooseen
jouduin hieman häilyvään seurapiiriin. Minä luulin, että ystäväni
olivat rikkaita miehiä, enkä minä itse ole ollut koskaan mikään
kitupiikki. Siellä oli Monty, Fancy-klubin omistaja — » sakset Katen
kädessä kilisivät ja pysähtyivät — Ross vaikeni, mutta virkahti sitten:
»Itse asiassa minä en ole valmistunut mihinkään, enkä minä ikä päivänä
ole mitään lukenutkaan.»
Ross pyöri tuolillansa ja katsahti luomiensa alta Kateen. Pete kumartui
eteenpäin ja sanaa virkkamatta päästeli pulleita savuja takan aukkoon.
»Kuten näette, minä puhun aivan avomielisesti, Peter — jokin pakottaa
minut siihen. No, omituistahan olisikin, ellei nyt voisi pieniä
hairahduksiansa kertoa omalle veljellensä, Peter----»
»Älkää puhuko mitään veljeydestä», sanoi Pete. »Mitä minun olisi
tehtävä teidän hyväksenne?»
»Lainatkaa minulle niin paljon, että minä voin tehdä sen, minkä isäni
luulee minun jo tehneen», sanoi Ross ja lisäsi sitten kiireesti:
»tietysti minä annan teille velkakirjan lainasta.»
»Minä olen kuullut sanottavan, herra Christian», sanoi Pete, »etteivät
teidän velkakirjanne ole kissankultaa arvokkaammat.»
»Silloin on joku panetellut minua teille, kapteeni. Suostukaa siis
pyyntööni isämme tähden — hänen hartain halunsa on, että minä saisin
tuomarinviran — ehkäpä jokin mahdollisuus on vieläkin siihen olemassa.»
»On», sanoi Pete lyöden kämmenellänsä pöytään, »ja siihen virkaan on
myöskin kelvollisempia miehiä.»
Ross katsahti Kateen ja halveksiva hymy välähti hänen pahaenteisillä
kasvoillansa. »Miten kaunista onkaan», hän sanoi, »kun vaimon parhaat
ystävät samalla ovat myöskin aviomiehen parhaita ystäviä.»
»Niin ovatkin», sanoi Pete ja Ross naurahti taas hiukan ja Katen
saksien kilinä oli taaskin lakannut. »Mitä teihin tulee, herraseni»,
sanoi Pete nousten seisoallean, »niin kaikella kunnioituksella
sanottuna te olette kuin merimetso, joka on niellyt kalan pyrstö
edeltä. Evät ovat tarttuneet sen kurkkuun», tässä hän löi
ystävällisesti Rossia olkapäälle, »eikä teidän olisi pitänyt tulla
isänne, pojan luokse pyytämään, että hän huuhtelisi sen alas.»
Juuri kun Ross lähti, tuli Caesar sisään. »Mitä tuo ryökäle täältä
tahtoi?» murahti hän.
»Hänen purtensa on jäänyt kuiville», huomautti Pete.
»Niin se aina on ollut ja niin se aina tulee olemaan. Hän on syntynyt
matalalla vedellä ja vielä kuolee kuivalle kalliolle. Lainaamassa
rahaa, vai?» kysyi Caesar katsellen tutkivasti ympärillensä.
»Koetti lainata», hymähti Pete välinpitämättömästi.
»Lainaa hänelle, poikaseni», sanoi Caesar arvelematta. »Häneen itseensä
ei kyllä ole luottamista, mutta lainaa hänelle hänen perintöjänsä
vastaan. Tai lainaa vanhukselle itsellensä sillä ehdolla, että hän
kiinnittää Ballawhainen. Tuo hurvittele kuitenkin kaiken — omaisuus
lankeaa sinulle, poikaseni, vanhuksen kuoleman jälkeen, ja kenelläpä
siihen olisi parempi oikeus?»
Pete otti piipun hampaistansa ja koputti siitä tuhkan takanreunustaa
vasten. »Voi olla syytä ajatella sitä asiaa», hän sanoi hieman
koneellisesti. »Mutta voi olla muitakin, joilla on vielä enemmän
oikeutta siihen. Jos asiat olisivat menneet, niinkuin niiden olisi
pitänyt, ulisi kaikki tuo nyt hänen. Minun täytyy ajatella sitä asiaa —
asia on kyllä sen arvoinen.»